Vieraskolumni

Vammaiset mukaan kriisiajan päätöksentekoon!

Kriisitilanteissa suunnitelmat tehdään enemmistön ehdoilla, jolloin vammaisten ihmisten tarpeet unohtuvat, kirjoittaa vammaisaktivisti Amu Urhonen.
Amu Urhonen
25.8.2020

YK on aiheellisesti kehottanut maailman valtioita kiinnittämään huomiota vammaisten ihmisten asemaan koronapandemiaan liittyvissä toimissa. Julkilausuman keskeinen viesti on yhdenvertaisuus ja osallisuus: vammaisia ihmisiä koskevia päätöksiä ei saa millään tasolla tehdä ilman heitä itseään.

Kaikkialla maailmassa vammaisten asema kriisitilanteessa on heikko. Suunnitelmat ja toimenpideohjelmat tehdään enemmistön ehdoilla, jolloin vammaisten ihmisten tarpeet unohtuvat.

ASIANTUNTIJOIDEN mukaan tärkeimpiä keinoja suojautua koronatartunnalta ovat hygienia, erityisesti käsienpesu, sekä etäisyyksien pitäminen.

Vaikka vammaisuus ei sinänsä tee kenestäkään riskiryhmäläistä, osa vammaisista kuuluu riskiryhmiin ja osan riski saada tartunta on muista syistä tavallista korkeampi.

Monet vaikeasti vammaiset ihmiset tarvitsevat jatkuvasti toisen henkilön apua. Monissa maissa vammaisten asuminen on keskitetty laitoksiin tai yksiköihin, joissa ei voi välttyä ihmiskontakteilta. Eristäytyminen on mahdotonta tai se vaarantaa elämiselle välttämättömät toiminnot.

Riskejä lisää se, että esimerkiksi käsienpesupaikat ja terveydenhuollon toimipisteet eivät aina ole esteettömiä.

 

"Valmiiksi syrjivien rakenteiden aiheuttamat ongelmat korostuvat kriisissä."


Myöskään koronatiedotus ei välttämättä tavoita vammaisia ihmisiä, etenkään kehittyvissä maissa, niiden syrjäisissä osissa. Näissä maissa huomattavan monet vammaiset ihmiset ovat lukutaidottomia, joten kirjallisessa muodossa annettu tieto ei välttämättä heitä tavoita. Internet tarjoaa mahdollisuuksia monipuolisimpiin tiedonvälityksen keinoihin, mutta niistä ei ole hyötyä siellä, missä nettiyhteyksiä ei ole.

YK:n mukaan tietoa pitäisi jakaa niin viittomakielellä, selkokielellä kuin henkilökohtaisesti keskustelemalla ihmisten kanssa. Hyvä ratkaisu on ottaa tiedotukseen mukaan vammaisten ihmisten omat järjestöt, joilla on valmiiksi hyvät verkostot ja alan asiantuntemus.

Pandemialla on muitakin vaikutuksia vammaisiin ihmisiin kuin tartuntariski. Koulutusta on entistä vaikeampi saada. Lisääntynyt kotona oleminen on lisännyt vammaisiin, erityisesti vammaisiin naisiin ja tyttöihin, kohdistuvaa väkivaltaa.  Pienimuotoista yritystoimintaa harjoittavien vammaisten ihmisten toimintamahdollisuudet ovat heikentyneet tai kadonneet kokonaan.

VALMIIKSI syrjivien rakenteiden aiheuttamat ongelmat korostuvat kriisissä. Tiukassa tilanteessa vanhanaikaiset ajattelutavat vammaisten ihmisten vähempiarvoisuudesta nostavat päätään.

Pahimmillaan tämä kaikki johtaa lisääntyneisiin tartuntoihin, jopa kuolemiin.

Pandemia on levinnyt niin rajusti ja äkillisesti, että monet valtiot ovat päättäneet priorisoida sairaanhoitoa. Tämä on johtanut siihen, että vammaiset ihmiset ovat jääneet ilman testausta ja hoitoa (1, 2, 3).

 

"Ilman osallisuutta vammaiset ovat entistä alttiimpia huonolle kohtelulle ja syrjinnälle."

 

Terveydenhuollon periaatteiden vastaisesti on tehty kategorisia linjauksia tehohoidon epäämisestä vammaisuuden perusteella, yksilön tilannetta arvioimatta. Vammaisjärjestöt ovat puuttuneet näihin linjauksiin silloin, kun ovat saaneet niistä tiedon, mutta tapauksia on epäilemättä jäänyt myös piiloon.

Vammaisten oman äänen kuulumisen ja vammaisliikkeen kannalta erittäin huolestuttavia ovat uutiset demokratian ja kansalaisyhteiskunnan kaventamisesta koronan torjunnan nimissä, siis vallan väärinkäytöstä. Suunta on täysin YK:n viestin vastainen. Ilman osallisuutta vammaiset ovat entistä alttiimpia huonolle kohtelulle ja syrjinnälle.

Kansainvälisen yhteisön, valtioiden ja rahoittajien on havahduttava tähän tilanteeseen ja osoitettava tukensa vammaisten ihmisten osallisuudelle maissa, joissa he ovat ahtaalla.

VAMMAISTEN ihmisten tarpeiden huomioiminen kriiseissä ja niihin varautumisessa on melko uusi asia, vaikka tarvetta on ollut kauan. Vammaiset ihmiset ovat jääneet sinne, mistä muut ovat voineet paeta.

Sielläkin, missä vammaisia olisi haluttu auttaa, osaaminen ja keinot ovat puuttuneet, eikä ole ollut aikaa kysyä vammaisilta ihmisiltä itseltään.

Olisi täysin mahdollista, ettei näin kävisi, mikäli tuleviin kriiseihin varautumisessa otettaisiin tästä oppia.

Toivottavasti tämä kriisi opettaa maailman johtajille, että vammaisten ihmisten tarpeet on huomioitava jo kriisiin valmistautumisessa.