Vieraskolumni

Pandemia tuo valtion takaisin, eikä kehityspolitiikka voi jäädä sivuun

Koronaviruspandemia näytti, miksi valtion tärkeitä peruspalveluita ja huoltovarmuutta ei pidä jättää sijoittajien mielenliikkeiden varaan, kirjoittaa tutkija Matti Ylönen.
Matti Ylönen
24.4.2020

Koronakriisi toi valtion takaisin ja nosti YK-järjestelmän maailmanpolitiikan keskiöön tavalla, jolle ei ihan heti löydy lähihistoriasta vertailukohtaa.

Kriisin jälkipuinti tulee varmasti muovaamaan myös käsityksiämme kehityspolitiikan megatrendeistä.

Donald Trump ilmoitti tällä viikolla vetävänsä rahoituksensa Maailman terveysjärjestö WHO:lta.

Tämän seurauksena Suomen hallitus ilmoitti palauttavansa WHO:n rahoituksensa tasolle, jolle se oli ennen vuoden 2015 rahoitusleikkauksia. Päätös oli hyvä, mutta se ei vielä käännä Suomen kehityspolitiikan 2010-luvun suurta linjaa. 

Terveydenhuoltojärjestelmien ylläpitoa ei voida ulkoistaa.

Suomi on viime vuosina korostanut, että valtioiden tukemisen sijaan pitäisi keskittyä tukemaan ja helpottamaan kehitysmaihin suuntautuvia ulkomaisia investointeja.

Tämä perustuu näkemykseen siitä, että kehityksen esteenä on yksityisen rahoituksen ja investointien puute. Kun sijoittajien riskiä saadaan kehitysavulla madallettua, markkinoiden ohjaamat investoinnit voivat toimia kehityksen kulmakivenä.

MENEILLÄÄN oleva pandemia on kuitenkin muistuttanut kaikkia maailman valtioita siitä, että vastuuta valtioiden yhteiskunta- tai talouspolitiikasta ei voida jättää kansainvälisten sijoittajien mielenliikkeiden varaan.

Terveydenhuoltojärjestelmien ja muiden yhteiskunnan perusinfrastruktuurin osien rakentamista, koordinaatiota ja ylläpitoa ei voida ulkoistaa.

Asiaa voidaan havainnollistaa Suomen esimerkin kautta. Maatamme kohdannut kriisi on laittanut valtiolliset järjestelmät todelliseen testiin, ja onneksi esimerkiksi erikoissairaanhoidon resurssit ovat ainakin toistaiseksi riittäneet.

Samankaltaisten haasteiden kanssa joutuvat painimaan myös köyhemmät maat, tosin sillä erotuksella, että lähtötilanne on paljon huonompi.

Tilannetta on monessa maassa onneksi helpottanut hieman se, että pandemian leviäminen on ainakin toistaiseksi ollut hitaampaa.

Valtiot ovat heräämässä siihen, että toimiva talousjärjestelmä edellyttää pitkän aikavälin näkemystä.

Toiseksi kriisi on ollut Suomellekin muistutus siitä, etteivät ulkomaiset investoinnit riitä takaamaan maiden huoltovarmuutta ja pitkän aikavälin taloudellista kehitystä.

Tuotantoketjutalouden ongelmat ovat olleet käsin kosketeltavia, kun maat ovat kilpailleet toisiaan vastaan virustestien ja hengityssuojainten saamiseksi.

Valtiot eri puolella maailmaa ovat heräämässä siihen, että toimiva talousjärjestelmä edellyttää pitkän aikavälin näkemystä ja koordinaatiota talouden kehityksen suunnasta.

Kolmanneksi kriisi on alleviivannut nimenomaan YK:n merkitystä. Kansainvälisistä järjestöistä vain YK:lla on legitimiteetti ja kyky koordinoida meneillään olevan pandemian kaltaisiin globaaleihin kriiseihin puuttumista.

YK-järjestöjen toimintaan liittyy toki ongelmia siinä missä kaikkiin muihinkin kansainvälisiin järjestöihin. Jatkuvan näivettämisen tie ei niitä kuitenkaan ratkaise – päinvastoin.

Reivataanko Suomen kehityspolitiikkaa vastaamaan pandemian jälkeisen ajan vaatimuksia?

KRIISI on nostanut keskusteluun myös aloitteita kriisin synnyttämien velkojen mitätöimiseksi. Tämä työ jäi kehitysmaiden osalta 2000-luvun alkupuolella puolitiehen.

Kaikista köyhimpien maiden velkoja kyllä mitätöitiin merkittävästikin, mutta tämä jäi ad hoc -toimenpiteeksi.

Pysyvää kansainvälistä velkosovittelumekanismia ei tullut. Sellainen tarvittaisiin edelleen.

WHO:n rahoituksen palauttamisen lisäksi on syytä seurata, mitä muuta Suomi tekee sekä rahoituspäätöksissään että kehityspolitiikassa laajemmin.

Jatketaanko yksityisten investointien fasilitoinnin linjaa kehityspankkien ja vientitukien kautta, vai reivataanko Suomen kehityspolitiikkaa vastaamaan pandemian jälkeisen ajan vaatimuksia? 

Kolumni on julkaistu myös Fingon kustantamassa Maailman Kuvalehdessä. Vieraskolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä ne välttämättä vastaa Fingon linjaa.