Vieraskolumni

Kehityspolitiikka vaatii utopioita

Globaalit kehityskysymykset pitää osata muotoilla poliittisiksi kysymyksiksi ja vetoaviksi utopioiksi, mikäli kehityspolitiikka mielitään pitää relevanttina, kirjoittaa maailmanpolitiikan tutkija Matti Ylönen.
Matti Ylönen
28.10.2020

Miten kehityspolitiikan avulla tulisi saavuttaa lyhyellä, keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä? Tähän kysymykseen ei ole helppoja vastauksia.

Oman näkökulman löytäminen näihin kysymyksiin olisi kuitenkin tärkeää jokaiselle, joka toimii globaalien kehityskysymysten parissa työssään tai vapaa-ajallaan.

Kehityspolitiikan pitkän aikavälin tavoitteena voi olla esimerkiksi globaalien köyhdyttävien rakenteiden purkaminen ja demokratian edistäminen aina ruohonjuuritasolta globaaleihin rakenteisiin asti.

Nämä ovat utopistisia tavoitteita, ja juuri siksi niin tärkeitä.

YHTÄKÄÄN suurta maailmanhistoriallista käännettä ei olisi tehty, jos politiikkaa olisi mietitty ainoastaan kullakin hetkellä mahdollisten, järkevien valintojen kautta. Pitkän aikavälin tavoitteille tyypillistä on juuri niiden utopistisuus.

Utopiat ovat välttämättömiä, jotta itse kukin meistä voi punnita lyhyemmän aikavälin valintoja suhteessa suurempiin tavoitteisiin. Jos visio muutoksen suunnasta puuttuu, muuttuu arkinen puurtaminen helposti työksi jonkun muun sanelemien tavoitteiden eteen. 

Utopioiden käytäntöön viemisessä olennaista on poliittisia vaatimuksia synnyttävät ruohonjuuritason liike. Heikoimpia puolustavan politiikan edistämistä ei voi jättää pelkän kulissien takana tapahtuvan vaikuttamisen varaan. Siellä voimasuhteet toimivat lähes aina niiden tahojen hyväksi, joilla on varaa ostaa itselleen lobbausvoimaa.

 

Ilman politiikan suurista linjoista käytäviä julkisia kamppailuja politiikka muuttuu helposti paperinmakuiseksi hallinnoinniksi ja kuihtuu. 

 

Kehityspolitiikan suuret ideat ovat tyypillisesti levinneet maasta toiseen. Kun yhdessä maassa on alettu vaatia vaikkapa kehitysmaiden velkojen mitätöintiä, ovat myös muiden maiden kansalaisyhteiskunnat ja poliittiset toimijat heränneet.

Nykyisen kaltaista kehityspolitiikkaa ei olisi olemassa esimerkiksi ilman kehitysyhteistyön alkuvaiheessa kehitysavun kasvattamista vaatinutta prosenttiliikettä, 1990-luvun velkojen mitätöintiä vaatinutta liikettä ja 2000-luvun globalisaatioliikettä. 

Kehityspolitiikan kasvaminen ja leviäminen on toisin sanoen ollut poliittisten kamppailujen tulosta siinä missä muutkin yhteiskuntia muovanneet kehityskulut. Esimerkiksi velkaliike ajoi vaatimuksiaan kehitysmaiden velkojen mitätöinnistä niin kauan, että lopulta aloitteet nousivat vaikutusvaltaisen G7-maiden huippukokousten asialistoille.

Ilman tällaisia politiikan suurista linjoista käytäviä julkisia kamppailuja politiikka muuttuu helposti paperinmakuiseksi hallinnoinniksi ja kuihtuu. 

Äkkiseltään voisi näyttää siltä, että kehityspolitiikka elää nyt kukoistuskauttaan. Sovittiinhan muutama vuosi sitten YK:n kunnianhimoinen Agenda 2030 ja sen kestävän kehityksen tavoitteet, jotka ylittivät laaja-alaisuudellaan kaikki sitä edeltäneet kehityssitoumukset. 

Silti kansainvälinen liikehdintä on aiempia vuosikymmeniä heikompaa. 

Virallisen Suomen politiikassa Agenda 2030 on otettu vakavammin kuin monessa muussa maassa, mutta se ei yksin riitä.

Agenda 2030 on jäänyt sitä edeltäneitä vuosituhattavoitteita heikommin tunnetuksi – epäilemättä juuri siksi, että sen ympäriltä on puuttunut laajempi globaali kehityspoliittinen kansalaisliikehdintä.

 

Politiikan asialista muuttuu, kun joku julkeaa esittää jotain uutta ja äkkiseltään liian hankalaa tai jopa mahdotonta.

 

VALTIONA Suomella olisi varaa ajaa nykyistä kärkevämmin utopistiseltakin kuulostavia aloitteita demokraattisemman ja tasa-arvoisemman globalisaation puolesta. Se tosin edellyttää perinteistä kulisseissa tapahtuvaa diplomatiaa laajempaa katsantokantaa.

Yhtään poliittista liikettä ei toki synnytetä ylätason mahtikäskyillä, mutta tukea on mahdollista osoittaa.

Positiivinen kierre syntyy todennäköisimmin ruohonjuuritason poliittisia kehitysjärjestöjä, journalismia ja muita toimijoita vahvistamalla sekä Suomessa että globaalissa Etelässä.

Viime vuosina juuri pienten järjestöjen ja globaaliviestinnän toimintamahdollisuudet ovat kuitenkin heikentyneet.

Otan yhden esimerkin. Kaksitoista vuotta sitten kirjoitin Maailman Kuvalehdessä, kuinka Norja lähti julkisesti vaatimaan Maailmanpankilta toimintaa kehitysmaista lähtevien laittomien rahavirtojen pysäyttämiseksi.

Ehdotus oli tuolloin jossain määrin utopistinen ja moni taho koki sen varmaankin ärsyttävänä. Nyt teemasta on tullut kehityspolitiikan valtavirtaa. 

Politiikan asialista muuttuu, kun joku julkeaa esittää jotain uutta ja äkkiseltään liian hankalaa tai jopa mahdotonta.

Tällaisen rohkeuden hyötyjä ja haittoja on helpompi arvioida, kun muutoksen suunta ja tavoite ovat kirkkaana mielessä. 

Vieraskolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä ne välttämättä vastaa Fingon linjaa.