eva nilsson
Blogi

Suomen uudessa Afrikka-strategiassa huomioitava tasa-arvo, ihmisoikeudet ja demokratia

Afrikka-suhteiden päivittäminen ei ole suomalainen trendi, vaan maailmalla on laajempaa tilausta uudenlaiselle suhtautumiselle Afrikan maihin, kirjoittaa Eva Nilsson.
Eva Nilsson
14.6.2019

Rinteen uuden hallituksen ohjelma nostaa yhdeksi ulko- ja turvallisuuspolitiikan tavoitteekseen tiiviimmät suhteet Afrikan maiden kanssa. Tällä hallituskaudella laaditaan Suomen historian ensimmäinen Afrikka-strategia, jonka on määrä kattaa johdonmukaisesti eri hallinnon aloja. Myös Suomen edustustoverkostoa Afrikassa aiotaan laajentaa. Afrikka ei siis enää ole vain osa kehityspolitiikkaa, vaan strategiset poliittiset ja taloudelliset kysymykset ovat nousemassa selkeäksi osaksi Suomen ja Afrikan yhteistyötä.

Afrikka-suhteiden  nouseminen hallitusohjelmaan juuri nyt ei ole mikään yllätys, sillä viime vuosina muun muassa Antti Rinne, Matti Vanhanen ja Timo Soini ovat korostaneet Afrikan merkitystä. Maaliskuussa SDP julkaisi oman Afrikka-ohjelmansa.

***

Afrikka-suhteiden päivittäminen ei ole suomalainen trendi, vaan maailmalla on laajempaa tilausta uudenlaiselle suhtautumiselle Afrikan maihin. Sitä vaativat monet kehitysyhteistyöhön kyllästyneet afrikkalaiset, jotka eivät enää halua tulla nähdyksi köyhinä ja autettavina uhreina, vaan haluavat lisätä omavaraisuuttaan ja päättää omista asioistaan.

Uutta suuntaa pohjustaa myös maailmanpolitiikan nykytila, jossa muun muassa kisataan siitä, kuka voittaa eniten luonnonvaroja ja asiakkaita Afrikan kasvavilta kuluttajamarkkinoilta. Kisaajina ovat etenkin Kiina, Yhdysvallat, ja EU. Tähän saakka eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset yritykset ovat jumittaneet lähinnä raaka-ainekaupassa, kun Aasian ja Lähi-idän maat ovat investoineet mantereen kuluttajamarkkinoihin ja infrastruktuuriin. 

Afrikka nousi isosti EU:n agendalle, kun Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker esitti viime vuoden Unionin tila –puheessaan uudenlaista, investointeja ja työpaikkoja edistävää kumppanuutta EU:n ja Afrikan välille. ”Afrikka ei tarvitse hyväntekeväisyyttä, vaan todellista reilua kumppanuutta”, sanoi Juncker puheessaan. Työpaikkoja pyritään luomaan ainakin Euroopan ulkoisella investointisuunnitelmalla, joka lanseerattiin vuonna 2017.

Viime joulukuussa myös Yhdysvallat julkaisi uuden Afrikka-strategiansajoka keskittyy kolmeen teemaan: investointien lisäämiseen, terrorismin kitkemiseen sekä kehitysyhteistyön tehokkuuteen ja tuloksellisuuteen. Yhdysvallat kritisoi Kiinan tapaa velkaorjuuttaa Afrikan maat tekemällä investointeja lainarahalla ja haluaa profiloitua tasa-arvoisempana kauppakumppanina kuin Kiina.

Vanhan suurvaltapolitiikan hengessä Yhdysvallat näkee myös Venäjän uhkana. Venäjä nimittäin kasvattaa läsnäoloaan Afrikassa erityisesti uusilla öljy-, kaasu- ja ydinvoimainvestoinneillaan. Venäjän ja Afrikan väliset investoinnit ja kauppa ovat kasvaneet 185 prosenttia vuosien 2005-2015 välillä. Gazprom, Lukoil, Rosatom ja Rostec ovat investoineet mantereelle ja monet maat ovat saaneet ensimmäiset ydinvoimalansa Venäjän avulla.

***

Euroopan ja Yhdysvaltojen uudessa Afrikka-politiikassa on paljon samaa. Kummatkin haluavat keskittyä investointeihin ja lisätä turvallisuuspoliittisia panoksiaan. Luonnonvaroista ja tuotoista kisaaminen sekä poliittisten uhkakuvien maalaaminen on kuin kimara kolonialismia ja kylmän sodan aikaista politiikkaa.

Yhteistä EU:n ja Yhdysvaltojen välillä on myös se, että ihmisoikeuksilla ja demokratialla on aiempaa pienempi painoarvo. Yhdysvaltojen strategiassa ei mainita ihmisoikeuksia kuin ohimennen, eikä EU enää halua tyrkyttää demokratiaa, ihmisoikeuksia ja hyvää hallintoa Afrikan maille.

Syy EU:n uudelle linjalle johtunee siirtomaahistoriasta, joka leimaa edelleen vahvasti Euroopan ja Afrikan maiden välisiä suhteita. Maailmanpolitiikan moninapaistuminen on lisännyt Afrikan maiden itsevarmuutta sanoa vastaan vanhoille eurooppalaisille siirtomaaisännilleen. Ne ovat kyllästyneet Euroopan valta-asemaan ja avunantajaavunsaaja-asetelmaan. Eurooppalainen arvopolitiikka on kohdannut vastustusta esimerkiksi EUAfrikka-huippukokouksissa.

Demokratiakehitystä perinteisesti tukeneet avunantajat keskittyvätkin nyt enemmän investointien tukemiseen samalla, kun monet Afrikan maat solmivat yhä enemmän kumppanuuksia Aasian ja Lähi-idän autoritaaristen valtioiden kanssa. Vuoden 2015 jälkeen Afrikan demokratiakehitys onkin keskimäärin heikentynyt ja erot demokraattisten ja autoritaaristen maiden välillä ovat kasvaneet. Presidenttien valtakausirajoitteista on luovuttu ja uusia, sosiaalisen median ja kansalaisjärjestöjen kontrollia lisääviä lakeja on säädetty useassa maassa.

***

EU:n ja Afrikan maiden kumppanuuden tulevaisuudesta käydään parhaillaan neuvotteluja, joissa myös Suomi on keskeisessä asemassa. Mantereiden välinen kehitys- ja kauppapolitiikkaa sääntelevä Cotonoun sopimus lähestyy loppuaan, ja sen uudesta versiosta neuvotellaan parhaillaan. Neuvottelut on määrä saada päätökseen vuoden loppuun mennessä eli Suomen EU-puheenjohtajakaudella.

Suomella voi siis olla hyvin keskeinen asema siinä, päästäänkö osapuolten välillä sopuun ja millainen sopu löydetään. Uuden hallituksen tulisikin tehdä strategia, jolla vastataan toisaalta Afrikan valtioiden ja sen kansalaisten toiveisiin itsenäistyä ja omavaraistua, toisaalta puolustetaan rohkeasti ihmisoikeuksia ja demokraattisia arvoja sekä rakennetaan uusia, tasa-arvoisia kauppasuhteita poliittisesti ja taloudellisesti kirjavan mantereen kanssa.

Tällaisella strategialla voidaan luoda uutta ja aitoa kumppanuutta Afrikan maiden kanssa.

Tekstissä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä vastaa Fingon linjaa.