Olen viime aikoina käynyt useita keskusteluja kehitysmaaliikkeen tilasta ja tulevaisuudesta. Sävy on aina hieman huolestunut: missä mielessä Suomessa ylipäänsä on kehitysmaaliikettä? Kysymys ei ole siitä, onko kehitysmaan käsite kömpelö (kyllä on), vaan siitä, toimiiko kansainvälisen solidaarisuuden teemojen ympärillä varsinaista kansalaisliikettä.
Jo aiheen nouseminen keskusteluun on vakava merkki siitä, että asiaa pitää pohtia. Maailman suuret epäoikeudenmukaisuudet, äärimmäinen köyhyys ja taloudellinen riisto eivät suinkaan ole kadonneet, mutta solidaarisuuden ympärillä ei enää näy sellaista spontaania katujen liikehdintää kuin vielä vuosituhannen alussa – tai kuten tänä päivänä ilahduttavasti ilmastokysymyksen ympärillä.
***
Suuri kysymys kehitysmaajärjestöille kuuluu: kuinka ammattimaista järjestöjen toiminnan tulisi olla?
Kysymyksen taustalla on järjestöjen kehitysyhteistyön muutos. Siinä missä kehitysyhteistyö oli pitkään selvästi valtiovetoista toimintaa ja järjestöt jonkinlaisia spontaaneja kriitikkoja sen ympärillä, vuosituhannen vaihteessa kehitysyhteistyövaroja ryhdyttiin kanavoimaan entistä suuremmassa määrin järjestöjen kautta. Niiden ajateltiin tavoittavan kumppaneidensa kautta kehitysmaiden ihmisiä ruohonjuuritasolla ja näin paitsi vaikuttamaan ”suoremmin”, myös lisäämään demokraattista osallisuutta.
Perinteinen toimiva jäsenistö vaihtuu kuukausilahjoittajiksi.
Tämä onkin mitä kannatettavinta. Haasteena on kuitenkin järjestöihin panostamisen paradoksi: kun järjestöt kasvavat, juuri niiden erityislaatuisuus – osallistavuus ja ruohonjuuritason toiminta – kärsii. Järjestöistä tulee ammattimaisempia ja organisoidumpia. Organisoituminen alkaa muistuttaa entistä enemmän viraston tai suuryrityksen muodollista rakennetta kuin perinteistä väenkokousta tai nyrkkipajaa.
Siksi on erityisen tärkeää jatkuvasti muistuttaa itselleen, mikä tekee järjestöstä järjestön.
***
Järjestöjen luonteen ratkaisee pitkälti se, minkälaisessa roolissa ne näkevät kansalaiset: kenet tahansa kiinnostuneet, maailman menosta huolestuneet, ja potentiaaliset aktivistit.
Rooleja on hyvin karkeasti ilmaisten kahdenlaisia: aktivistin ja rahoittajan rooleja. Järjestöjen ammattimaistumisen riskinä on jälkimmäisen roolin ylikorostuminen. Järjestön ammattilaiset toimivat, ja tavoitteiden symppaajilta odotetaan lähinnä taloudellista panosta.
Perinteinen toimiva jäsenistö vaihtuu kuukausilahjoittajiksi. Samalla järjestön varainkeruuosasto käy jatkuvaa kamppailua erilaissa mainostiloissa potentiaalisten lahjoittajien huomiosta, ja varainkeruun prioriteetit alkavat näkyä järjestön viestien muotoilussa.
On tärkeää, että järjestöillä säilyy kyky tarjota tiloja näille kokemuksille ja konkreettisesti innostaa ihmisiä mukaan.
Järjestöt tarvitsevat rahaa toimintaansa, joten varainkeruussa ei toki sinällään ole mitään pahaa. Monimutkaisessa maailmassa tarvitaan myös asiantuntijoita. Jotenkin olisi kuitenkin nähtävä raja: milloin ollaan tilanteessa, jossa maailman tilasta huolestuneille ja toimintahaluisille ihmisille on tarjolla luontevia osallistumisen tiloja enää verkkopankissa?
Eräskin suuri suomalainen järjestö keräsi taannoin varoja sloganilla ”Anna rahaa. Se riittää”. Vaikka kyse on yksittäisestä mainoksesta, se oli varsin paljastava. Järjestöt voivat miettiä, onko tämä se viesti, jonka he haluavat ihmisille antaa. Vai olisiko harvinaisemmaksi käyvä ”lähde mukaan toimintaan” kuitenkin parempi?
***
Solidaarisuustoiminnan moraalista perustaa ei ole kulutettu niin loppuun, että sen voisi ulkoistaa kokonaan teknisille kehityspolitiikan asiantuntijoille. Monille ihmisille suorat kontaktit solidaarisuuden kohteisiin, toiminnan sivutuotteena syntyvä kulttuurivaihto ja sen myötä oppiminen, sekä konkreettinen tekeminen ovat edelleen tärkeitä kokemuksia. On tärkeää, että järjestöillä säilyy kyky tarjota tiloja näille kokemuksille ja konkreettisesti innostaa ihmisiä mukaan.
Sen myötä kuulostaa myös paljon uskottavammalta, kun vaadimme lisää valtion resursseja nimenomaan järjestöjen kehitysyhteistyöhön.