Kuvituskuva. Mies ja nainen ovat romahtaneet tietokoneilleen ja ilmassa leijailee merkkisotku
Kapulakieli on kuin ammatillista pikakirjoitusta. Sille on paikkansa – kunhan varmistuu siitä, että kaikki keskustelijat puhuvat samaa kieltä. Kuvituskuva.
Kuva:
SIphotography
iStockphoto
Blogi

Näpit irti kapulakielestäni 

Jargonilla on paikkansa, mutta väärinkäytettynä se pilaa demokratian, kirjoittaa Fingon kansalaisyhteiskunnan asiantuntija Pauliina Savola.
Pauliina Savola
15.10.2020

Viestintäjohtajamme Salla Peltonen kirjoitti viime viikolla Fingon blogissa viestinnän tehokkuudesta ja kielenkäytöstä ja tuskaili ”transformatiivinen muutos” -käsitteen ja muiden alan sanamonstereiden kanssa. Kielitieteilijäsieluni ei voinut vastustaa ajatuksen lisäpohdintaa. 

Tunnen kyllä sanahirviöiden aiheuttamat hikikarpalot itsekin. Samalla arkikielinen viestintä ei ole niin yksiselitteinen asia. 

Ammattikieli on tavallaan pikakirjoitusta – tiivistä, tehokasta ja usein yksiselitteistä (tai yksiselitteisempää) viestintää oman viiteryhmän kesken. Siinä ei ole mitään pahaa.

Jokaisessa ammatissa on oma pikakirjoituksensa. 

Pelkästään omista entisistä ammateistani tutuksi ovat tulleet esimerkiksi kaupan kassalla ”hevi” (hedelmät ja vihannekset) ja PT (päivittäistavara); lääkärikeskuksen laboratorion kassalla cerppi (CRP eli tulehdusarvo). Koulutuspolitiikan ja järjestötoiminnan parissa tutuksi on tullut lausuntojen vakiomuotoilu ”oikean suuntainen mutta riittämätön” (suomeksi: emme tykkää), halko (hallituksen kokous) ja meta (muut esille tulevat asiat). Ulkoministeriössä puolestaan vilkkuivat turpo (turvallisuuspolitiikka), UMI (ulkoministeri) ja CION (komissio). Ja nyt Fingossa kielenkäytössä kukkivat transformatiivisen muutoksen lisäksi esimerkiksi haavoittuvat ryhmät, KETA (kestävä talous) ja ODA (kehitysyhteistyörahoitus).

Jaettu terminologia ja lyhenteet helpottavat ja nopeuttavat työtä ja auttavat pysymään asiassa.

Toiselta sektorilta kehitysjärjestöön vaihtaessani merkittävä osa ajasta kului ”oikein puhumisen” opetteluun. Se ei tarkoita sitä, että olisi vain yksi totuus, vaan sitä, että jokaisella sanalla on konnotaationsa, sivumerkityksensä, jotka vaikuttavat tulkintaan. Ne eivät vain lue missään suoraan, vaan ne pitää oppia.

Siksi esimerkiksi kehitysyhteistyön parissa tuskaillaan sen kanssa, kuinka puhua maista, joiden kanssa tehdään kehitysyhteistyötä. Onko se kehitysmaa? Arvottava, kolonialistinen. Kehittyvä maa? Jokainen maa kehittyy. Globaali etelä? Kehitysyhteistyötä tehdään muuallakin kuin etelässä, ja mitä ihmettä tuo globaali tuossa edes tarkoittaa. Vai ihan joku muu? 

 

Myös poliittinen viestintä on oma taitolajinsa. 

 

TERMINOLOGIAKESKUSTELU liittyy siihen, että kieli on valtaa. Valta on määrittelijällä. Sitä on hyvä kyseenalaistaa ja miettiä parempia tapoja puhua asioista. 

Joskus asioista ei voida puhua suoraan, vaan on käytettävä kiertoilmaisuja. Haastattelin pari vuotta sitten Maailman Kuvalehteen thaimaalaista ihmisoikeusaktivisti Suthraree Wannasiriä. Haastattelun aluksi sovimme ihmisoikeusloukkauksiin liittyvistä termeistä, joita haastattelun aikana olisi hyvä välttää, sillä väärät sanavalinnat olisivat voineet tietää Wannasirille lisää vaikeuksia. 

Tämä lienee tutumpaa kansainvälisissä konteksteissa, muttei ole täysin vierasta kotimaisessakaan keskustelussa. Olen aikanaan vääntänyt aiemmassa työpaikassa tiedottajan kanssa, joka entisenä toimittajana olisi halunnut vääntää kannanottomme viestin rautalankaversioksi.

Siinä yhteydessä sinällään hyvä tarkoitus ei olisi toiminut. Myös poliittinen viestintä on oma taitolajinsa. 

Moni hankala termi johtuu siitä, että ne koitetaan kääntää suoraan englannista suomeksi. Näihin kuuluu vaikkapa juuri transformatiivinen muutos. Väitän, että monelta ongelmalta vältyttäisiin jo hyödyntämällä osaavan kääntäjän ja/tai terminologiaosaajan ammattitaitoa.  

 

Maailmassa, joka on kovin jakautunut, kielikikkailu voi olla myös vaarallista.

 

ONGELMAKSI kieli muuttuu, kun sanavalinnoilla pyritään hämärtämään toimintaa. Otetaan vaikkapa etninen puhdistus – kohtuullisen viattomalta kuulostava sana, jos unohtaa mitä se tarkoittaa. Käytetty termi häivyttää pois systemaattisen väkivallan ja tietoiset, ihmisen tekemät toimet.
 
Ongelmaksi kieli muuttuu myös silloin, kun sillä tahallisesti tai tahattomasti, luodaan jargonin kyllästämää sisäpiiriä, johon pääsemiseksi vaaditaan vähintään alan X useamman vuoden opinnot. 

Kestoinhokkini on juuri tästä syystä kestävyysvaje. Valtiovarainministeriö määrittelee sen seuraavasti: ”kestävyysvaje tarkoittaa, paljonko julkisen talouden (jargonia) rahoitusasemaa (jargonia) tulisi parantaa välittömästi, jotta julkisen talouden velkaa (jargonia) ei tarvitsisi lisätä, kun väestön ikääntyminen alkaa kasvattaa julkisia menoja (jargonia). Kestävyysvaje muodostuu kolmesta tekijästä: nykyisen julkisen velan (jargonia) tulevista korkomenoista, julkisen talouden nykyisestä alijäämästä (jargonia) sekä tulevien alijäämien nykyarvosta (jargonia)”. 

Argh. Amatöörin yrityksellä selkokieleen: rahan pitää riittää yhteiskunnan kuluihin, kuten terveydenhuoltoon ja koulutukseen, myös tulevaisuudessa ja vaikka väestö vanhenee ja yhä useampi on palkkatyön ulkopuolella. Jos näin ei ole, syntyy kestävyysvaje.

Maailmassa, joka on kovin jakautunut, tahaton tai tahallinen kielikikkailu voi olla myös vaarallista. Mitä enemmän kaivaudumme kielen poteroihimme, sitä vaikeampaa meidän on toisiamme ymmärtää. 

Ja sitä vaikeampaa on päästä mukaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon tai keskusteluun. Politiikka on tekoja, mutta se on myös kieltä ja puhetta. Ja se on joskus ihan pirun vaikeaa sellaista.  

Valtioneuvoston Demokratiaindikaattorit vuoden 2015 luvut ovat huolestuttavia. Noin 70 prosenttia tutkimukseen vastanneista oli joko täysin tai osin samaa mieltä väittämästä ”Joskus politiikka vaikuttaa niin monimutkaiselta, että en oikein ymmärrä mitä on tekeillä”. Kansa- keski- tai peruskoulun suorittaneet ovat väittämän kanssa yli 80 prosenttisesti samaa mieltä. Ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneet ovat väittämän kanssa samaa mieltä enää 62 prosenttisesti, yliopistokoulutetuista samaa mieliä on hieman yli puolet. Seurauksia demokratialle tuskin tarvitsee vääntää rautalangasta. 

Hyvä esimerkki on talousjargonin läpäisemä päätöksenteko. Talouskieli on vaikeaa jopa niille, joilla ei ole muuten kielellisiä haasteita.

”Suoriin sopeutustoimiin perustuva finanssikuripolitiikka ei kuitenkaan voi olla ensisijainen keino. Pääpaino pitää olla talouden rakenteiden uudistamisessa tavoilla, joilla talouden voimavarat saadaan nykyistä laajempaan ja tehokkaampaan käyttöön.” (Valtiovarainministeriön taloudellinen katsaus kesäkuulta 2020)

Ymmärsitkö, mitä tässä konkreettisesti kehotetaan tekemään? Ei se mitään, en minäkään, ja sentään työkseni tutkin valtion budjettia suurennuslasilla.

Vaikealla kielellä ja jargonilla suljemme ulkopuolelle esimerkiksi heidät, joiden äidinkieli ei ole suomi – Suomessa asui vakituisesti vuoden 2019 lopussa 412 644 äidinkieleltään vieraskielistä henkilöä; ja heidät, joille lukeminen on vaikeaa. Suomessa jopa joka kymmenes 16–65 -vuotias lukee niin heikosti, että arkielämästä selviäminen on vaikeaa. Toiminnallisesti lukutaidottomia kansalaisia on siis noin 360 000. Se on Pisan menestyksen sokaisemassa yhteiskunnassa suorastaan käsittämätöntä. 

 

Yhtäkkiä vaikeasti seurattavan keskustelun syy selvisi: olimme kaikki pihalla ja puhuimme toistemme ohi.

 

TÄMÄN pitkän kielifilosofisen pohdinnan ydin on kuitenkin tämä: selkeä, ymmärrettävä kieli on loppuviimein kysymys yhdenvertaisuudesta, ihmisoikeuksista ja demokratiasta. Miten pystytään pitämään yllä demokratiaa tai, jos kaikki eivät pysty osallistumaan siitä käytävään keskusteluun, koska se on liian vaikeasti sanoitettua? 

Suojassa ei ole kansalaisyhteiskunta itsekään. Osallistuin keväällä kansainvälisen verkostomme vertaisoppimistilaisuuteen. Meitä oli toimijoita niin Euroopasta, Afrikasta kuin Aasiasta. Vaikka olen marinoitunut kehityspoliittisessa sanastossa ja järjestöjargonissa jo vuosia, olin suurimman osan ajasta pihalla ja tunsin oloni tyhmäksi.

Keskustelimme esimerkiksi aiheesta ”resourcing of civil society” eli kansalaisyhteiskunnan resursoinnista. Oletusarvo oli, että kaikki tiesivät mitä sillä tarkoitetaan. Keskustelu kävi kuumana, joskin hyvin poukkoilevana. 

Kävi ilmi, ettei termi ollut yhteisesti jaettu. Asia selvisi vasta kun olimme kokoustaneet kolme kertaa ja uskalsin kollegalleni kertoa, että olen täysin kujalla. Niin oli kolleganikin. Mutta kumpikaan meistä ei ollut sanonut sitä ääneen.

Yhtäkkiä vaikeasti seurattavan keskustelun syy selvisi: olimme kaikki pihalla ja puhuimme toistemme ohi. Paljon aikaa, vaivaa ja turhautumista olisi säästynyt, mikäli olisimme alusta asti keskustelleet asioista arkikielellä, määritelleet sen, mistä puhutaan – tai edes myöntäneet olevamme kujalla.

Kansalaisyhteiskunta, nähdään jo perusolemukseltaan demokratian tärkeänä osana, ainakin Suomessa.  Siksi juuri meillä, kansalaisyhteiskunnan toimijoilla ¬ järjestöillä, aktivisteilla, toimittajilla, tutkijoilla on suorastaan velvollisuus edistää keskustelua, jotka kaikki pystyvät seuraamaan ja ymmärtämään, ja puhua ymmärrettävästi.

Lisäksi meillä on velvollisuus vaatia sitä myös muilta toimijoita. Meidän on vaadittava niin poliitikkoja, virkahenkilöitä kuin vaikkapa talouden asiantuntijoita puhumaan ja kirjoittamaan selkeästi ja ymmärrettävästi meitä koskevissa asioissa.

Demokratia vaatii paitsi tekoja ja konkretiaa, myös suoraa, ymmärrettävää kielenkäyttöä. 

Ehdotan siis: säilytetään jargon, ammattikieli ja hankalat sanat, mutta kohdellaan niitä kuin pyhäpäivän juhla-astiastoa. Tarkasti harkiten esille otettavana, säästellen ja oikeassa ajassa ja paikassa ilolla juhlistaen.

Se voi olla vähän vaivalloista, mutta pitkällä tähtäimellä olennainen tapa puolustaa demokratiaa. Ja sitä kansalaisyhteiskuntaa.