Maata myytävänä

Se, mitä nyt tapahtuu Mosambikissa hallituksen myötävaikutuksella, on erittäin huolestuttavaa. Seurasin torstaina 18. elokuuta seminaaria, jossa lanseerattiin UNAC:in (União Nacional de Camponeses – Kansallinen talonpoikaisunioni) sekä kumppanijärjestömme Justiça Ambientalin (Environmental Justice -ympäristöjärjestö) tekemä tutkimus siitä, miten maan käyttöoikeus nykyään toimii. Tutkimus tehtiin maan yhdeksässä maakunnassa, vain Inhambane oli teknisten vaikeuksien vuoksi jäänyt pois. Tulokset olivat karua kuultavaa.
Mosambikin presidentti on jo kauan puhunut Vihreästä vallankumouksesta. Hän on puhunut maataloustuotannon kasvun välttämättömyydestä, köyhyyden poistamisesta ja paljosta muusta. Aiemmat puheet pienviljelijöiden laiskuudesta ja saamattomuudesta ovat jääneet pois. Tilalle ovat tulleet puheet siitä, miten maataloussektori on prioriteetti, ja miten ihmisten pitäisi nyt alkaa paitsi tuottaa myös säästää. Emme voi elää vain tässä päivässä, vaan meidän pitäisi miettiä tulevaisuutta.
Totta joka sana. Se, ettei useimmilla ole mistä säästää eikä monissa piirikunnissa ole vielä edes pankkeja, on sivuseikka tässä yhteydessä.
Pienviljelijöiden omien kommenttien mukaan voimme  vetää johtopäätöksen, että köyhyys itse asiassa lisääntyy sen vuoksi, että perinteiset maatilkut viedään nyt kovaa vauhtia heiltä pois.
Syyllisiä ovat paitsi brasilialaiset, kiinalaiset ja muut ulkomaalaiset niin sanotut investoijat, myös Mosambikin päättäjät. Juuri he avaavat ovet ulkomaalaisille, joiden pitäisi investoinneillaan rikastuttaa tätä maata, mutta jotka käytännössä vievät senkin vähän mitä maaseudun väestöllä on ollut.
Erittäin harvalla on DUAT eli todistus maankäyttöoikeudesta. Periaatteessa viljelysmaa on peritty sukupolvelta toiselle, eikä siitä ole vaadittu virallisia papereita.
Samana päivänä kun tutkimus lanseerattiin, viikkolehti Savana ilmoitti etusivullaan, että maatalousministeri Pacheco ¨antaa¨ kuusi miljoonaa hehtaaria brasilialaiselle yritykselle. Se on suurin piirtein yhtä paljon kuin kuusi miljoonaa jalkapallokenttää.
Tieto ei ollut tullut Mosambikin hallitukselta, vaan brasilialaiselta päivälehdeltä Folha de São Paulo. No, eihän pidä uskoa kaikkea mitä sanomalehdet kertovat. Savanan mukaan nämä jalkapallokentät olisivat kolmessa pohjoisimmassa maakunnassa eli Niassassa ja Nampulassa sekä Cabo Delgadossa, jossa myös Kepalla on toimintaa.
Maata ei siis myydä vaan vuokrataan. Näistä kuudesta miljoonasta kentästä valtio saisi vuosittain hulppeat 5 600 euroa. Kaiken kaikkiaan. Varmasti kannattaa investoida, sillä tämän lisäksi brasilialaisille on luvattu myönnytyksiä verojen maksussa, kun he tuovat maahan maataloudessa tarvittavaa raskasta välineistöä.
Ensimmäiset 40 brasilialaista maanviljelijää tulevat lehden mukaan maahan jo nyt syyskuussa. Vasemmalta saapuu siis brasseja, oikealta kiinalaisia, pohjoisesta eurooppalaisia… Mosambik on yllättäen päässyt maailmankartalle kiinnostavana sijoituskohteena.
Kuten sanottu, vielä emme tiedä onko uutinen täyttä totta. Totta sen sijaan uskon olevan tutkimuksen, jonka lanseerausta menin kuuntelemaan. Sen motivaationa ja tavoitteina oli ensinnäkin puolustaa jäsentensä eli pienviljelijöiden oikeuksia sekä saada riittävästi tietoa nykyisestä tilanteesta, mitä tulee maan riistoon Mosambikissa (usurpação de terra – landgrabbing).
Kolmas motivaatio tai tavoite on vaikein – tutkimuksesta saadun tiedon perusteella on tarkoitus puolustaa vääryyden kohteeksi joutuneita viljelijöitä ottamalla avuksi olemassa olevat lait ja säädökset.
Tutkijaryhmä oli ottanut selvää tutkimuksen kohteena olevien maakuntien ja piirikuntien viranomaisilta eri investoinneista sekä miten lain kirjainta oli prosesseissa noudatettu. Tulos oli melkein nolla.
Raportin lanseeraustilaisuudessa oli monia henkilöitä, myös pienviljelijöitä, jotka kertoivat miten nämä ¨konsultaatiotilaisuudet¨ olivat oikeasti menneet. Viljelijöiden yrittäessä puolustaa oikeuksiaan, viranomaiset olivat ihmetelleet miten he voivat olla investointeja, uusia työpaikkoja ja köyhyyden vähentämistä vastaan. Luvattiin yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista.
Mutta monesti väestöä ei oltu joko kuultu lainkaan tai sitä ei oltu tehty säädösten mukaan. Heille oltiin joko suoraan valehdeltu tai lupauksia ei oltu täytetty. Minkään konsultaation pöytäkirjat eivät olleet kansalaisten ulottuvilla, vaan ne olivat jääneet viranomaisten haltuun. Sieltä niitä oli turha kenenkään mennä kyselemään.
Väärinkäytökset olivat siis enemmän sääntö kuin poikkeus. Yritykset olivat valloittaneet, jonkun tai joidenkin myötävaikutuksella, suuria maa-aloja aivan asutusten liepeillä. Maa-aloja, jotka olivat yhteisiä kylän väestölle. Väestöä muutettiin suuryritysten tieltä alueille, jotka sijaitsevat paljon kauempana asutuskeskuksista, ja joissa heillä on paljon huonommat mahdollisuudet maanviljelyyn.
Näin esimerkiksi Teten maakunnassa, jossa brasilialainen mahtava kaivosyritys Vale de Rio Doce on avannut hiilikaivoksen. Joissakin tapauksissa pienviljelijöiltä oli tukittu tie veden saanti omille viljelyksilleen. Kiinalainen sementtitehdas likastuttaa ilmaa Matutuinessa, maan eteläosissa. Niassassa metsäyritys on ottanut paitsi väestön yhteistä maata ilman minkäänlaista konsultaatiota, myös pistänyt vankilaan yhteisön jäseniä, jotka näille maille eksyvät. Ja niin edelleen.
UNAC:in jo eläkkeellä oleva Grand old Man Ismael Ossemane, kollegani Humberton isä, sanoi suoraan sen, mitä jokainen mielessään epäili. Se, mitä nyt tapahtuu, ei ole sattumaa. Se on päättäjien strategia. Yksinkertaista Watson. Näistä maan riisto-tapauksista kaikki päättäjät ovat tietoisia. Miksi niitä siis tapahtuu? Siksi, että joku jossain hyötyy. Eikä se joku ole pienviljelijä. Samaan aikaan kun maan presidentti ja hallituspuolue puhuvat kauniisti köyhyyden vähentämisestä, satsauksesta maatalouteen ynnä muuta hienoa, kulissien takana tapahtuvaa toimintaa on mahdoton kontrolloida.
Ossemane sai raikuvat aplodit. Samalla kuuntelijoiden mieliala laski ja hartiat painuivat kasaan. Toivotonta. Mitä voimme tehdä? Nyt tarvittaisiin hyviä ideoita. Onko edes yhtään hyvää esimerkkiä siitä, että pienviljelijät ovat joskus jossain voittaneet taistelunsa? Olihan niitä pari, kertoi UNAC:in johtaja Diamantino. Joissain piirikunnissa asioita oltiin viety oikeuteen. Tosin kukaan kuulijoiden joukossa ei ollut ihan varma, miten siinä oli käynyt.
Jotkut ehdottivat suurta kansallista konferenssia ja marssimista läpi kaupungin, päättäjien haastamista sekä osallistumista Via de Campesinan seuraavaan konferenssiin Malissa. Asialle on tehtävä jotain. Diamantino kehui Justiça Ambientalia sen aiemmin osoittamasta rohkeudesta – sitä tarvitaan nyt lisää. Olemme tarpeeksi kauan haukkuneet ja karavaani vaan kulkee. Nyt on tekojen aika. Hyviä ideoita otetaan vastaan.