Oppilaita
Blogi

Kehitysrahoituslaitokset kärkkyvät suurempaa siivua eurooppalaisesta kehitysrahoituksesta

Keskustelu EU:n kehitysrahoituksen tulevaisuudesta ja erityisesti yksityiselle sektorille kanavoitavasta rahoituksesta käy kuumana. Jäsenmaissa ja myös Brysselissä painotetaan kehityspoliittisten tavoitteiden parempaa saavuttamista (niin sanottua policy-first-ajattelua) rahoitusuudistuksen motivaattorina, mutta toisaalta työryhmässä on kuitenkin jumiuduttu väittelyyn Euroopan investointipankin ja Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin paremmuudesta.
Sonja Hyötylä Niina Tenhio
26.7.2019

Kävimme keskustelemassa eurooppalaisen kehitysrahoituksen tulevaisuudesta viranhaltijoiden ja kehityspankkien edustajien kanssa Helsingissä järjestetyssä Euroopan unionin neuvoston kehitysyhteistyön työryhmä CODEVin ja uudesta ulkosuhdeinstrumentista neuvottelevan työryhmä NDICIn epävirallisessa kokouksessa 16. heinäkuuta 2019.

Työryhmän virallisissa kokouksissa nuijitaan päätöksiä suljettujen ovien takana, ja epävirallinen kokous olikin hyvä tilaisuus päästä nuuhkimaan Brysselissä käytävien keskusteluiden ilmapiiriä.

EU:ssa valmistellaan parhaillaan raameja koko EU:n rahoitukselle vuosille 2021–2027, ja kehitysrahoituksen uudistus on osa tätä prosessia. Komissio on ehdottanut massiivista uutta kestävän kehityksen rahastoa osaksi uutta NDICI-välinettä (Neighbourhood, Development and International Cooperation).

Rahaston kautta voitaisiin rahoittaa jopa 60 miljardin euron takaukset, joilla komissio toivoo saavansa yksityissektorin mukaan kestävän kehityksen talkoisiin. Komission arvion mukaan näin voitaisiin saada vivutettua jopa viisisataa miljardia euroa (eli 500 000 000 000 euroa) lisää rahaa kehitykseen.

Keskustelu tuntuu kuitenkin keskittyvän lähinnä siihen, kenen tulisi näitä varoja hallinnoida sen sijaan, että puhuttaisiin siitä, mitä rahoilla voitaisiin saada aikaiseksi ja missä. Kiista Euroopan investointipankin (engl. European Investment Bank, EIB) ja Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin (engl. European Bank for Reconstruction and Development, EBRD) välillä on kova.

EIB mainostaa olevansa maailman suurin kansainvälinen ilmastorahoittaja, mutta pankin kokemus kehityshankkeista on ohutta. EBRD on taas kokenut kehitysrahoittaja erityisesti itäisessä Euroopassa ja Euroopan lähialueilla, mutta EBRD on vasta hiljan alkanut suunnitella mahdollista laajentumista muille mantereille.

* * *

Oli kyseessä mikä tahansa kehitysrahoituslaitos, on yksityissektorille kanavoitavassa kehitysrahoituksessa selviä haasteita.

OECD:n tuoreen raportin mukaan sekarahoituksesta (engl. blended finance), joka sekoittaa yksityistä ja julkista rahaa, vain kuutisen prosenttia kohdistuu vähiten kehittyneisiin maihin, ja tästäkin kuudesta prosentista lähes puolet viiteen valtioon, joista yksikään ei ole maailman kahdenkymmenen hauraimman maan joukossa (Angola, Senegal, Sambia, Bangladesh ja Myanmar).

Kehitystutkimuslaitos ODI:n raportissa myös todetaan, ettei komission ”miljardeista biljoonia” ajatus näytä toimivan kaikkein köyhimpien maiden kohdalla: kehityspankkien sijoittama dollari mobilisoi keskimäärin 75 senttiä lisää, ja alemman tulotason maissa ainoastaan 37 senttiä. Investoinnit keskittyvät miesvaltaisille sektoreille, kuten infrastruktuuriin, pankkeihin ja energiateollisuuteen.

Peruspalvelusektorit kuten terveys ja koulutus, jotka usein myös työllistävät kehittyvissä maissa enemmän naisia kuin miehiä, jäävät helposti paitsi investoinneista.

Kaiken kaikkiaan kehitysrahoituslaitosten tuottamat kehitysvaikutukset varsinkin köyhimmissä maissa ja heikoimmassa asemassa olevien keskuudessa jäävät vajaiksi käytettävissä olevan tiedon mukaan. Tämä on ristiriidassa kestävän kehityksen toimintaohjelma Agenda 2030 pääperiaatteen “ketään ei jätetä” kanssa.

* * *

Julkiset kehitysyhteistyövaratkin pienenevät jatkuvasti. Kehitysrahoituslaitosten merkitys vaikuttaa kuitenkin kasvavan ainakin Euroopassa. Miten siis näitä laitoksia voitaisiin kehittää, jotta kehitysrahoituksen vaikutukset köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentämiseksi taattaisiin?

Ehdottomasti tärkeintä on mennä kehitystavoite edellä – jos taloudelliset intressit ovat ristiriidassa mahdollisten kehitysvaikutusten kanssa, tulee kehitysvaikutukset aina priorisoida.

Yksityssektorille kanavoitavaa kehitysrahoitusta tulisi seurata nykyistä tarkemmin – järjestöille tutut etukäteisarvioinnit, raportoinnit ja ulkoiset evaluaatiot tulisi ottaa käyttöön kaikilla kehitysrahoitustoimijoilla. Eurooppalaisten kehitysrahoituslaitosten hankkeilta ei edellytetä esimerkiksi ihmisoikeusperustaisuutta.

EU voisi nyt uutta ulkosuhderahoitusinstrumenttia luodessaan pohtia, tulisiko kaikki kehitysrahoitusta käyttävät tahot velvoittaa myös siihen, että kaikki projektit edistävät sukupuolten tasa-arvoa, eriarvoisuuden vähentämistä ja ilmastokestävyyttä.

Kansalaisyhteiskunnan läheisempi osallistaminen hankkeisiin voisi lisätä myönteisiä vaikutuksia ruohonjuuritasolla. Kansalaisjärjestöt ovat saaneet kiitosta juuri vaikeilla alueilla toimisesta ja haavoittuvien ryhmien tavoittamisesta. Investointihankkeiden osana voisi olla esimerkiksi työntekijöiden kouluttaminen heidän oikeuksistaan, mitä SASK on tehnyt Nepalin ja Bangladeshin rahoitus- ja ICT-alalla.

Selvää on, että päätettiinpä EU:n kehitysrahoitusta kanavoida EIB:n, EBRD:n tai jonkin uuden EU:n kehityspankin kautta, paljon on vielä matkaa kestävää kehitystä ja köyhyyden vähentämistä edistävään eurooppalaiseen rahoituslaitokseen. 

Lokakuussa korkean tason viisaiden ryhmä julkaisee eurooppalaisesta kehitysrahoitusjärjestelmästä suosituksensa, joiden pohjalta Suomi jatkaa EU-puheenjohtajana keskusteluja.

Eurooppalaisten kansalaisjärjestöjen terveiset viisaiden ryhmälle vaatii, että kehitysrahoitusta rukattaessa tulee unohtaa poliittinen suunta, joka ohjaisi kehitysrahoitusta rajavalvonnan parantamiseen ja siirtolaisuuden rajoittamiseen. Edelliset viisaiden ryhmän suositukset jäivät kuitenkin päätöstä tehtäessä pöytälaatikkoon politiikan kurvatessa oikealta ohitse – loppuvuodesta selviää, miten käy tällä kertaa.