Karttakuvat rahoitusta saaneista järjestöistä 2015-2019
Blogi

Järjestökentän monipuolisuus vaatii puolustusta

Rahoitusta saavien järjestöjen määrä jatkaa laskuaan, ja järjestöjen toiminta keskittyy yhä enenevissä määrin pääkaupunkiseudulle. Pienien ja keskisuurien järjestöjen työ kaipaa nyt puolustajaa.
Pauliina Savola
6.2.2020

Pääministeri Sanna Marinin hallitusohjelman yhtenä tavoitteena on, että demokratia, osallisuus ja luottamus yhteiskunnan instituutioihin vahvistuvat. Tavoitteen saavuttamisen yhdeksi keinoksi mainitaan, että ”Hallitus turvaa osallisuuden ja monimuotoisen kansalaistoiminnan edellytykset valtakunnallisesti, alueellisesti ja paikallisesti. --- Kaikkien mahdollisuutta merkitykselliseen kansalaistoimintaan edistetään ja turvataan järjestöjen toiminnan autonomisuus.” 

Kirjaus herättää toivon siitä, että monimuotoiselle kansalaistoiminnalle on hallituksen tuki ja sen arvo ymmärretään myös tapana edistää osallisuutta ja demokratiaa. Tarvitsemme nykymaailmassa yhä enemmän ymmärrystä haasteista, joka ovat maailmanlaajuisesti jaettuja. Tarvitsemme empatiaa ja kykyä ymmärtää monimutkaista todellisuutta, jotta voimme rakentaa oikeudenmukaisempaa ja kestävämpää maailmaa. 

Tästä huolimatta ulkoministeriön tukea saavien suomalaisten järjestöjen määrä on pudonnut selvästi. Vuonna 2015 tukea kehitysyhteistyöhön ja globaalikasvatukseen sai vielä 163 järjestöä, vuonna 2017 luku oli 96 Vuonna 2019 ulkoministeriön rahoitusta saavia järjestöjä on jäljellä enää 70. Neljässä vuodessa rahoituksen piirissä olevien järjestöjen lukumäärä on tippunut lähes  60 prosenttia, ja uusien toimijoiden on vaikea, ellei jopa mahdotonta, saada hankkeilleen tukea.  

Selkeimmin tämä on näkynyt viestintä- ja globaalikasvatuksen (VGK) saralla, jossa tuettavien järjestöjen määrä on romahtanut. Kun kymmenen vuotta sitten VGK-tuella rahoitettiin yhteensä 85 järjestön hankkeita, viime vuonna vastaava luku oli enää 14.  

Kun pudotus on näin suuri, on vaikea kuvitella, että kyse olisi vain siitä, että heikommin suunnittelut hankkeet olisivat tippuneet pois. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että kyse on tietoisesta valinnasta.  

Eikä kyse ole vain lukumäärästä. Pikainen vilkaisu koostamaamme karttaan (PDF alla) kertoo yhdellä silmäyksellä, mistä on kyse: yhä vankemmasta keskittymästä pääkaupunkiseudulle.  Kyydistä on jäänyt pieniä ja keskisuuria järjestöjä, jotka ovat aiemmin olleet hanke- tai VGK-tuen piirissä.

Miksi järjestökentän monimuotoisuus on tärkeää?

Miksi tällä on väliä? Eikö ole parempi, että työtä tehdään muutaman toimijan voimin ja joiden tulokset on helppo kerätä ja koota graafeiksi eduskunnan tulosraporttiin? Totuus ei vain ole niin yksinkertainen, ja siksi järjestökentän moninaisuutta on syytä puolustaa.

Järjestöjen kumppanuus on parhaimmillaan vuosikymmeniä kestävää kumppanuutta, jossa tapahtuu merkittävää molemminpuolista oppimista. Pienten ja keskisuurten järjestöjen kumppanit löytyvät samankokoisista kumppaneista yhteistyömaissa. Parhaimmillaan tämä kumppanuus ja yhteistyö kasvattaa ruohonjuuritasolta aloittavan järjestön vaikuttavuutta kansalliselle tasolle asti, ja pienestä kasvaa suuri. Tällä on oma itsearvonsa.

Moni nykyinen ja tuleva kehitysyhteistyön ammattilainen saa ensimmäisen kokemuksensa kehitysyhteistyön toteuttamisesta käytännössä hanketuella (tai täysin ilman valtion myöntämää rahoitusta toimivien) järjestöjen kautta. Kehitysyhteistyötä voi toki opiskella tiettyyn pisteeseen asti, mutta vasta käytännön työ opettaa tärkeimmät taidot. Monessa pienessä järjestössä on aito mahdollisuus päästä mukaan niin sanotusti kädet savessa työhön.

Moni järjestö tekee myös kouluvierailuita ja on aktiivinen toimija kotipaikkakunnallaan. Niin kouluvierailut kuin paikallisesti näkyvä toiminta ovat erityisen tärkeitä alueilla, joiden ihmisten kosketuspinta toisenlaisiin maailmoihin on usein vähäisempää. Kouluyhteistyö kehittyvissä maissa sijaitsevien opinahjojen kanssa on sekin arvokas ikkuna toisenlaiseen todellisuuteen. Juuri tämä on viime vuosina joutunut leikkuriin.

Järjestötoiminta antaa mahdollisuuden mielekkääseen kansalaistoimintaan ja kehitysyhteistyön ymmärrykseen ja sen hahmottamiseen, että me kaikki olemme riippuvaisia toisistamme – taitoon, jonka merkitys tulevaisuudessa kasvaa entisestään, myös työelämässä. Pohjimmiltaan kysymys on myös siitä, onko meillä tulevaisuudessa mahdollisuus edistää globaalia oikeudenmukaisuutta ja ymmärtää maailman keskinäisriippuvuutta, riippumatta asuinpaikkakunnasta.

Vuoden 2015 rahoitusleikkausten jälkeen kyyti oli kylmää. Mutta on aika katsoa eteenpäin.  Alla muutamia ajatuksia siitä, kuinka tilannetta voisi kehittää: 

1. Tuetaan järjestöjä suunnittelutyössä  

Hankevalmistelumatkatuesta luovuttiin vuoden 2014 lopussa, ja sitä seurannut yksivuotinen suunnitteluraha koki saman kohtalon vain vuosi tämän jälkeen. Aidon kumppanuuden rankentaminen vaatii ainakin muutamia kasvokkaisia tapaamisia, kohtaamisia muullakin kuin tietokoneen ruudulla. Tähän on ollut olemassa aiemmin toimivia malleja kuten mainittu hankesuunnittelun matkatuki. Näiden palauttamista tulisi vakavasti harkita.

Myös hankemaailma sanastoineen voi olla ensikertalaiselle häkellyttävä maailma täynnä lyhenteitä ja oikeita tapoja puhua asioista. Jos niin sanottu jargon eli ammattisanasto ei ole hallussa, rahoituksen saaminen on hankalaa.  Vapaaehtoistoimijoiden haasteisiin on yritetty vastata ainakin sosiaali- ja terveysministeriössä. Avustushakemuksissa käytettävät sanat ja sähköisen verkkopalvelun käyttö voi tuntua monesta vapaaehtoisvoimin toimivasta järjestöstä hankalalta, minkä vuoksi sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEA on ainakin vuonna 2017 järjestänyt hakemustyöpajoja ympäri Suomen.

Tämä vaatii toki resursseja ministeriöltä, ja siksi on syytä kiinnittää huomio myös ministeriön hallinnollisiin resursseihin ja niiden vahvistamiseen

Entäpäs uusien toimintatapojen tai innovaatioiden kokeilu tai pilotointi? Kehitys ei kehity itsekseen vaan vaatii uutta ajattelua. Mutta siihen nykyinen järjestelmä ei järjestöjä kannusta. Tässä olisi pohdinnan paikka.  

Me Fingossa teemme oman osamme tarjoamalla järjestöille ympärivuotista hankesuunnitteluneuvontaa, intensiivisimmin erityisesti hanke- ja VGK-haun aikana, ja koulutamme kehitysyhteistyön ja globaalikasvatuksen hankeosaamisesta. 

2. Palataan jokavuotiseen hakuun  

Vuoteen 2015 saakka sekä hanke- että VGK-tukea on voinut hakea vuosittain, nykyään vain joka toinen vuosi. Toisaalta täytyy pitää positiivisena kehityksenä sitä, että myös hankkeiden tukikaudet ovat pidentyneet jopa neljävuotisiksi. Kun aikaa ei mene jatkuvaan haku- ja raporotintirumbaan, ehditään keskittyä hankkeiden pitkäjänteiseen toteuttamiseen ja tulosten saavuttamiseen.

Ongelma kuitenkin on, että kun hakuja ei järjestetä joka vuosi, osa hankkeista saattaa loppua juuri siihen vuoteen, kun hakua ei järjestetäkään. VGK-tukea myönnetään 1-2 vuodeksi, hanketuki 1-4 vuodeksi. Jos haku on joka toinen vuosi ja hankkeelle myönnetään kolmeksi vuodeksi rahoitusta, on vuosi pitkä aika laittaa toiminta jäähylle ja odottaa seuraavaa hakua.  Tässä voidaan menettää niin kumppaneita  kuin osaajiakin ja työn tehokkuus ja tuloksellisuus kärsii.

3. Toimeenpannaan hallitusohjelman kirjaukset monimuotoisen ja autonomisen kansalaistoiminnan tukemisesta  

On vaikea, ellei mahdotonta, vertailla hankkeita, joiden kirjo vaihtelee muutamasta tuhannesta eurosta jopa miljoonaan. Ulkoministeriön tulisi harkita, kuinka tukea yhdenvertaisuudesta tinkimättä myös pienempiä hankkeita. Rahallisesti pieni hanke ei tarkoita vaikutukseltaan pientä hanketta. Vaikutukset voivat olla paikallisesti hyvinkin merkittäviä. Olisko mahdollista miettiä erillistä hakua, STEA:n pienavustusten malliin, järjestöille, joiden tavoitteena on pienimuotoisempi toiminta? Tai miten olisi kaksivaiheinen, concept note -ajatteluun pohjaava haku, jossa ensimmäinen hakemus on hieman kevyempi ja vasta toiseen vaiheeseen pääsevät hankkeet vaativat raskaamman hankesuunnittelun? Järjestökenttä antaa mielellään oman panoksensa kehittämiseen.

Hallitusohjelmassa kansalaisyhteiskunnan rooli on yksi keskeisistä teemoista. Edellä mainittujen lisäksi hallitusohjelmassa kirjataan, että ”järjestöille jaettavien avustusten sekä valtionapujen käytäntöjä eri hallinnonaloilla selvitetään oikeusministeriön ja tuotonjakoministeriöiden kesken ja soveltuvin osin yhdenmukaistetaan. Uudistustyön lähtökohtana on kansalaisjärjestöjen autonomian kunnioittaminen ja byrokratian keventäminen, pitkäjänteisyyden ja ennakoitavuuden turvaaminen, järjestöjen yhdenvertainen kohtelu sekä avoimuus ja läpinäkyvyys.”

Kansalaisyhteiskunta on perusluonteeltaan moniääninen. Hyvä vertailukohta on toimiva sekakuoro. Jokaisella äänellä on paikkansa: niin sopraanolla, altolla, tenorilla kuin bassollakin. Kun poistat yhden, kyllähän biisin vielä tunnistaa, mutta kovin tasapainoinen soundi ei ole. Jos äänijakauma on kunnossa ja resurssit kohdallaan, ei hienompaa sointia olekaan.

Päättäjät, pidättehän huolta siitä, että hyvät kirjaukset muuttuvat myös käytännöksi ja tukea riittää myös pitkäjänteiseen ja tulokselliseen, monimuotoisen ja autonomisen kansalaistoiminnan tukemiseen niin meillä kuin muualla?