Saara Lehmuskoski
Blogi

Järjestöjen toimintaa rajoitetaan pienin mutta tehokkain keinoin

Jokainen kansainvälinen järjestö, jolla on toimintaa kehittyvissä maissa, joutuu nykyisin pohtimaan mitä kansalaisyhteiskunnan tilan kapeneminen tarkoittaa sen oman toiminnan kannalta.
Saara Lehmuskoski
8.8.2019

Kuvittele itsesi isoon huoneeseen. Pikkuhiljaa huomaat, että seinät ja katto tuntuvat liikkuvan koko ajan lähemmäksi. Kun juokset takaseinälle pysäyttämään sen liikkeen, on etuseinä hiipinyt eteenpäin.

Saat nipun uusia sääntöjä, joiden pitäisi pitää tila avoimena. Pyrit toimimaan täsmälleen niiden mukaisesti, ja jonkun aikaa sääntöjen noudattaminen tuntuukin toimivan. Takaraivossasi pohdit kuitenkin koko ajan, kuinka pienessä tilassa pystyt jatkamaan merkityksellistä työtä. Milloin astut ovesta ulos ja suljet sen takanasi, ehkä lopullisesti?

Viime vuosina humanitaarisen avun ja kehitysyhteistyön kansainvälisessä keskustelussa on puhuttu siitä, kuinka kansalaisjärjestöjen toimintatila ja -mahdollisuudet kapenevat. Uhat ovat lisääntyneet eivätkä konfliktialueilla työskentelevät avustustyöntekijät enää ole turvassa kuten aiemmin. Kuolonuhreja on vuosittain. Humanitaarisen avun perillepääsy estetään, mikä on kansainvälisen humanitaarisen oikeuden vastaista.

Toimitilaa rajataan myös hienovaraisemmin. Vaikka maaseutua vaivaisi kuivuus, valtiovalta ei julista hätätilaa, mikä estää humanitaarisia järjestöjä tekemästä tarvekartoituksia ja koordinoimasta mahdollisia avustustoimia aluehallinnon kanssa. Samalla tilanne tarjoaa poliitikoille mahdollisuuden käyttää hyväksi ihmisten hätää: ”Äänestä minua tulevissa vaaleissa ja tuon pellollesi vettä.”

***

Kapeneva tila ei koske vain humanitaarista apua, vaan se ulottuu myös pitkäjänteisemmän kehitysyhteistyön puolelle ja maihin, joiden voidaan katsoa olevan kohtuullisen hyvällä taloudellisen kehityksen tiellä. Ja silloin keinot ovat monet, sanoisi akka joka kissalla pöytää pyyhki.

Aluksi järjestöjen toimintaa voi hankaloittaa esimerkiksi hidastamalla niiden toimilupien saantia. Prosessin voi venyttää kestämään kuukausia tai yli vuodenkin. Tänä aikana edellinen toimilupa vanhenee, jolloin järjestö tipahtaa hankalaan välitilaan. Se, etteivät kaikki järjestölle asetetut lainmukaiset vaatimukset enää täyty, antaa kafkamaisten hallintoprosessien maailmassa teoreettisen mahdollisuuden järjestön sulkemiseen.

Viranomaiset antavat itselleen luvan keskeyttää minkä tahansa tilaisuuden, jonka katsovat epäsopivaksi  vaikka kanankasvatuskoulutuksen.

Jotkut järjestöt sietävät tällaista epävarmuutta paremmin kuin toiset. Alakynteen joutuvat erityisesti sellaiset järjestöt, joiden toimintaa valtio pitää epäilyttävänä, koska ne puolustavat ihmisoikeuksia tai nostavat esiin ympäristönsuojelullisia epäkohtia.

Hankkeiden aktiviteettien toimeenpanon voi myös tehdä luvanvaraiseksi. Kaikkiin yli kolmen ihmisen kokoontumisiin täytyy hakea lupa ennakkoon. Viranomaiset antavat itselleen luvan keskeyttää minkä tahansa tilaisuuden, jonka katsovat epäsopivaksi  vaikka kanankasvatuskoulutuksen.

***

Lähetettyjen työntekijöiden työlupien myöntäminen voidaan tehdä vaikeaksi. On ymmärrettävää, että joissakin maissa halutaan rajoittaa ulkomaalaisten järjestötyöntekijöiden määrää ja taata oman maan kansalaisille työmahdollisuuksia.

Mutta kun työ- ja oleskelulupaa on odotellut pidempään, ilman maastapoistumislupaa ennen kuin luvat on taas kunnossa, ajatukset alkavat kiertää kehää. Jos tulisi tarvetta äkilliselle evakuoinnille sairauden vuoksi, pääsisinkö maasta pois? Jos työlupaa ei heru, asuuko työntekijä jossain naapurimaassa ja käy sieltä säännöllisesti työmatkoilla asemamaassaan? Minkälaisia taloudellisia, ekologisia ja työhyvinvoinnillisia kustannuksia kahden maan välillä kulkemisesta syntyy?

Monet järjestöt joutuvat miettimään kustannusrakennettaan ja toiminnan jatkoa.

Joskus järjestöjen työtä rajoittavat tekijät ovat sellaisia, joita järjestöjen periaatteessa tulee kannattaa. Esimerkiksi lisääntyvä verotus on maalle eduksi, sillä eihän mikään valtio voi kehittää kansalaisilleen parempia ja kattavampia palveluita ilman laajaa veropohjaa. Myös kansainvälisten kansalaisjärjestöjen pitää osallistua talkoisiin, vaikka näyttäisikin siltä, että veroja kerätään, mutta palvelut eivät lisäänny.

Mutta silloin kun uudet verot nostavat operatiivisia kustannuksia kymmenellä prosentilla vuoden aikana, perinteisesti iloinen veronmaksaja-maajohtaja joutuu nieleskelemään pariin kertaan budjettilukuja tarkastellessaan. Monet järjestöt joutuvat miettimään kustannusrakennettaan ja toiminnan jatkoa. Kaikki eivät jatka.

***

Jokainen kansainvälinen järjestö, jolla on toimintaa kehittyvissä maissa, joutuu nykyisin pohtimaan näitä kysymyksiä. Joissakin maissa kysymykset ovat enemmän pinnalla kuin toisissa.

Milloin seinät ovat tulleet liian lähelle eikä toiminta ole enää mahdollista? Mikä on avun hinta? Milloin olemme siinä pisteessä, että joudumme palkkaamaan lisää hallintohenkilökuntaa vain taataksemme sen, että pystymme vastaamaan kaikkiin uusiin hallinnollisiin vaatimuksiin?

Jokainen järjestö määrittelee itselleen rajat, eikä se välttämättä ole helppoa. Välillä pohdinta on päivittäistä tai viikoittaista, välillä on useampi hyvä kuukausi putkeen. Se vie paljon arvokasta aikaa tuottavammalta työltä: työn koordinoinnilta muiden toimijoiden kanssa, laadun parantamiselta, tulosten seuraamiselta, uuden kehittämiseltä. Mutta sehän onkin juuri tarkoituskin, silloin kun tilaa kavennetaan.