Kati Pietarinen.
Blogi

Avioliittoni perustuu lentämiseen

Puolisoni kotikaupunki on ilmastonmuutoksen pahimmin uhkaamia kaupunkeja maailmassa. Silti lennän sinne ensi viikolla.
Kati Pietarinen
11.12.2018

Menin kesällä naimisiin. Juhlat olivat mainiot, ja niihin saapui hulvattomia ystäviämme ympäri maailmaa. Se on kuvaavaa: minun ja aasialaisen tutkijapuolisoni yhteinen elämä perustuu lentämiseen.

Edullisten lentojen ansioista kaukosuhde oli mahdollinen, kun puolisoni työt ja oleskelulupa Suomessa päättyivät pari vuotta sitten. Air Baltic lennätti minut lukuisia kertoja Riikan ja Milanon kautta sveitsiläiseen pikkukaupunkiin, josta puolisoni sai töitä.

Tänä syksynä pystyin muuttamaan Britanniaan opiskelemaan, kun hänelle aukesi sieltä uusi pesti. Iäkkäiden vanhempien, ystävien ja omien verkostojen jättäminen ei tunnu niin lopulliselta, kun kotiin Helsinkiin lentää halvimmillaan satasella.

"Lentäminen on koko elämäni ajan ollut poikkeuksellisen keskeisessä roolissa perhesuhteissani." 

Lentäminen on koko elämäni ajan ollut poikkeuksellisen keskeisessä roolissa perhesuhteissani. Sen ansioista olen käynyt joka vuosi äitini kotimaassa Keski-Euroopassa ja oppinut täydellisesti hänen äidinkielensä; sen vuoksi tapasin melko usein Yhdysvalloissa elänyttä mummoani; sen avulla olen rakentanut etäisyyteemme nähden välittömän suhteen Välimeren rannalla kasvavaan siskonpoikaani.

Kiitos siitä kuuluu osaltaan Chicagossa vuonna 1944 solmitulle sopimukselle, joka on pitänyt lentokerosiinin verottomana.

Välillä olen kyllä kulkenut junallakin - Berliiniin, Barcelonaan, Budapestiin, Belgradiin. Mutta ei sitä käy kiertäminen: paljon enemmän olen lentänyt.

***

Olen alkanut vasta hiljattain tajuta eläneeni poikkeuskautta. Normaali elämäni on oikeastaan ollut melkoista avaruusaikaa.

Ihmiset ovat tietenkin ennenkin lähteneet siirtolaisiksi, mutta perinteisesti lähdöt olivat melko lopullisia. Äitini suku on esimerkiksi päätynyt viimeisen reilun sadan vuoden aikana Keski-Euroopasta Australiaan, Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Israeliin, Brasiliaan ja Uruguayhin.

Ihmisistä on parissa polvessa tullut paikallisia (luin joskus etäisen sukulaisen sukututkimusta, jossa oli rivikaupalla Montevideon Guillermoja ja Jorgeja, New Jerseyn Mollyja ja Aliceja), ja he ovat unohtaneet taustansa.

Pidämme sitä tragediana, jos ihminen ei ehdi toiselle puolelle maailmaa sairaalaan ennen omaisen kuolemaa.

Minun elinaikanani on eletty eri tavoin. Ihmiset ovat muuttaneet toiselle puolelle maailmaa, mutta he ovat samalla pystyneet säilyttämään yhteyden kotimaahan. Meitä on patistettu kansainvälistymään, ja kymmenettuhannet suomalaisetkin ovat solmineet parisuhteita ulkomaalaisten kanssa juuri tänä poikkeusaikana.

Esimerkiksi isäni suvussa ulkomaisia puolisoita on minun sukupolvessani Intian lisäksi ainakin Espanjasta, Kiinasta, Saksasta ja Ecuadorista.  

Pidämme sitä tragediana, jos ihminen ei ehdi toiselle puolelle maailmaa sairaalaan ennen omaisen kuolemaa. Sukulaisten ja vanhojen ystävien tapaamisista on tullut jokakesäisiä rutiineja.

Monikulttuuristen lasten kasvatuksessa korostetaan vanhempien taustoihin tutustumisen tärkeyttä. Toistuvat vierailut ovat yhtäkkiä olleet täysin normaaleja, jopa asuminen kahden eri maan välillä.

Toki nämä mahdollisuudet ovat koskeneet vain harvoja. Vaikka viime kesänä ilmassa oli maailmanennätysmäärä väkeä, eri arvioiden mukaan yli kahdeksankymmentä tai yli yhdeksänkymmentä prosenttia globaalista väestöstä ei ole koskaan lentänyt.

EU:ssakin erot ovat huikeat: yli kuusikymmentä prosenttia suomalaisista lomaili viime vuonna ulkomailla, kun romanialaisista kotimaan ulkopuolelle matkusti vain kaksi sadasta.

***

Puolisoni kotikaupunki on ilmastonmuutoksen pahimmin uhkaamia kaupunkeja maailmassa. Kuten kaikki tiedämme, yksittäinen ihminen aiheuttaa lentämisellä leijonaosan hiilidioksidipäästöistään. Silti matkustan ensi viikolla anoppini uskomattomien banaaninkukkacurryn, dhokar dalnan ja papaijapatojen äärelle.

Miten tällaisten ristiriitojen kanssa voi elää? Liiankin hyvin. Kirjailija Amitav Ghosh kertoo nerokkaassa ilmastonmuutosta käsittelevässä esseekirjassaan The Great Derangement äitinsä elävän sen Kolkatan kaupunginosan naapurissa, jossa tuhojen uhka on kaikkein pahin. Ghosh yritti suostutella äitiään muuttamaan.

”Koetin esitellä aiheen hienotunteisesti, mutta sillä ei ollut merkitystä: hän katsoi minua kuin olisin menettänyt järkeni”, Ghosh kirjoittaa.

”Kokemus pakotti minut ymmärtämään jotain, mitä en muuten olisi halunnut myöntää: vastoin sitä, mitä haluaisin ajatella, elämääni ei ohjaa järki, vaan tavanomaisen liikkeen muuttumattomuus. Samassa tilassa elää suurin osa ihmisistä: sen vuoksi vain harva meistä onnistuu sopeutumaan ilmaston lämpenemiseen, jos muutosten aikaansaaminen jätetään meidän, yksilöiden vastuulle.”  

"Silti en ole ryhtymässä lentolakkoon."

Ymmärrän kyllä, että ellei lentokoneteknologia kehity aivan ihmeellisesti lähivuosina, nykytilanne ei voi mitenkään jatkua. En suunnittele hankkivani useita lapsia, ja voin hyvin käydä joillakin lomillani junalla lähialueilla.

Silti en ole ryhtymässä lentolakkoon. En usko, että siihen ryhtyy kovin moni muukaan, jonka omaiset elävät kaukana. Ja meitä siirtolaisiahan on globaalisti yli 250 miljoonaa.

Meidän, ja todennäköisesti monien muidenkin, lähilentoja saa vähennettyä vain junamatkojen halpenemisella ja nopeutumisella ja kaukolentojamme vain nostamalla lentojen hintoja merkittävästi, oli keino sitten lentovero, kerosiinivero tai joku muu.

En osaa vaatia niitä säädettäviksi, mutta lupaan olla lähtemättä barrikaadeille, kun nämä perhe-elämääni vaikeuttavat säännöt tulevat voimaan.

Toivon, että muilla riittää malttia samaan, kun heille tärkeisiin asioihin kosketaan.