Christer K. Lindholm
Blogi

Afrikkaa uhkaa uusi velkakriisi - mikä meni pieleen edellisen hoidossa?

Saharan eteläpuolista Afrikkaa uhkaa uusi velkakriisi. Jos - tai pikemminkin kun - velkaongelma realisoituu, sen hoitaminen tulee olemaan huomattavasti vaikeampaa kuin edellisen kriisin kohdalla.
Christer Lindholm
26.11.2018

Kun G8-maat vuonna 2005 sopivat kaikkein köyhimpien kehitysmaiden mittavista velkahelpotuksista, tarkoituksena oli, että nämä köyhistä köyhimmät maat pääsisivät aloittamaan puhtaalta pöydältä.

Julkisen velan korkoihin ja lyhennyksiin kuluisi entistä vähemmän rahaa, joten varoja vapautuisi niin infrastruktuuri-investointeihin kuin julkisten hyvinvointipalveluiden kehittämiseen.

Nyt, 13 vuotta ehkä kaikkien aikojen tärkeimmän yksittäisen kehityspoliittisen päätöksen jälkeen, Saharan eteläpuolista Afrikkaa uhkaa uusi velkakriisi. Jokin on siis mennyt pahasti pieleen – mutta mikä?

***

Yksi syy Afrikkaa uhkaavaan velkakriisiin löytyy vuoden 2005 suuresta velkajärjestelystä itsestään, sillä se kohensi kertaheitolla kohdemaiden luottokelpoisuutta. Roimasti parantuneen luottokelpoisuutensa ansiosta sellaisetkin valtiot, joilla ei aikaisemmin ollut mitään asiaa kansainvälisille rahoitusmarkkinoille, pystyivät yhtäkkiä hankkimaan itselleen markkinaehtoista lainarahoitusta ja vieläpä melko kohtuullisella korolla. Ja kuten rikkaissa teollisuusmaissakin on moneen kertaan nähty, kun edullista lainarahaa on tarjolle, sille löytyy aina ottajia.

Toinen syy löytyy ulkomaankaupan kehityksestä. Useimpien Afrikan maiden tärkein vientitulojen lähde ovat raaka-aineet, joiden maailmanmarkkinahinnat lähtivät voimakkaaseen nousuun vuonna 2005 siis samaan aikaan, kun näiden maiden velkataakkaa kevennettiin tuntuvasti G8-sopimuksen avulla.

Tällaisessa tilanteessa kurinalaiseen julkiseen taloudenpitoon ei läheskään aina kiinnitetty riittävästi huomiota; monet Afrikan maat päinvastoin ottivat reippaasti uutta velkaa tulevia vientitulojaan vastaan.

Vuoden 2011 lyhyeksi jääneen nousupiikin jälkeen raaka-aineiden hintakehitys on kuitenkin ollut varsin heikkoa, ja näin ollen myös hyvinä vuosina otetuista lainoista on muodostunut yhä suurempi taakka raaka-aineviennistä riippuvaisille afrikkalaismaille.

***

Kolmas ja ehkä tärkein yksittäinen syy Afrikan nopeasti pahenevalle velkaongelmalle oli vuonna 2008 alkanut kansainvälinen rahoitusmarkkinakriisi, jonka seurauksena korkotaso niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin painui nollaan tai jopa miinukselle.

Ennätyspitkään ennätyksellisen alhaalla pysynyt korkotaso sai rikkaiden maiden pankit ja muut suursijoittajat hakemaan parempaa tuottoa muualta. Vaikka Afrikankin maat olivat päässeet osalliseksi korkotason laskusta, niiden valtiolainoista sai edelleen huomattavasti parempaa korkoa kuin vastaavista amerikkalaisista tai eurooppalaisista lainoista.

Myös rahoitusmarkkinakriisin seurauksena kiristynyt pankkisääntely lienee myötävaikuttanut länsimaisten pankkien kasvavaan kiinnostukseen afrikkalaisia valtionlainoja kohtaan: uusien ja entistä tiukempienkin vakavaraisuusvaatimusten mukaan valtionobligaatioita luokitellaan yhä edelleen pankkien taseissa riskittömiksi sijoituksiksi siitä riippumatta, onko kyseessä Saksan vai Sambian liikkeelle laskema obligaatiolaina.

Afrikan maiden viimeisten 13 vuoden aikana ottamaista uusista lainoista suurin osa on siis peräisin nimenomaan pankeista ja muista rahoitusmarkkinoiden yksityisistä toimijoista. Standard & Poors -luottoluokituslaitoksen mukaan hieman yli kolme neljäsosaa Afrikan kokonaisvelasta tulee tämän vuoden lopulla olemaan yksityisissä käsissä.

Tältä osin tilanne on täysin erilainen kuin ennen vuoden 2005 velkajärjestelyä, jolloin velkojina olivat lähes yksinomaan Maailmanpankki, Kansainvälinen valuuttarahasto ja yksittäiset rikkaat valtiot – ja samalla paljon vaarallisempi.

***

Kuten kokemukset euroalueen kansallisista velkakriiseistä ovat osoittaneet, samat lainoittajat, jotka yhtenä päivänä tyrkyttävät halpaa lainarahaa, saattavat jo seuraavana päivänä vaatia kiskurikorkoja tai jopa sulkea lainahanat kokonaan.

Jos sama toistuisi Afrikassa, jossa taloudelliset lähtökohdat ovat huomattavasti heikommat kuin kaikkein köyhimmissäkään euromaissa, seuraukset olisivat katastrofaaliset.

Myös velkakriisin hoito olisi huomattavasti vaikeampaa, kun velkojina ovat voittojaan maksimoivat yksityiset toimijat. Siinä missä vuoden 2005 velkajärjestely oli viime kädessä kiinni poliittisesta tahdosta, yksityiset velkojat yrittäisivät todennäköisesti saada omansa takaisin keinolla millä hyvänsä ja seurauksista piittaamatta.

Jo nyt joidenkin sijoittajien tiedetään myyneen afrikkalaiset velkasaatavansa niin sanotuille korppikotkarahastoille, jotka ovat erikoistuneet ylivelkaantuneiden maiden velkojen takaisinperintään toisinaan varsin kyseenalaisin keinoin.

Jos  tai pikemminkin kun  Afrikka ajautuu velkakriisiin, se on toisin sanoen hoidettava muilla keinoin kuin laajamittaisella velkajärjestelyllä.

Yksi tällainen keino, jolle löytyy niin taloudellisia kuin moraalisiakin perusteita, olisi avun suuntaaminen kansalaisille, joilla monissa tapauksissa ei ole ollut todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa hallitustensa harjoittamaan vastuuttomaan talouspolitiikkaan.