koulussa laosissa
Kuva:
Bart Verweij
World Bank
Analyysi

Oppiminen on kriisissä maailmalla – mitä Suomi voi tehdä?

Yhä useampi lapsi pääsee kouluun, mutta oppii siellä hyvin vähän. Suomen koulutusvienti halutaan osaksi maailman koulutuskriisin ratkaisua. Riskinä on kuitenkin eriarvoisuuden nousu.
Anni Piiroinen
21.3.2019

Yksi kehitysyhteistyön pitkäaikaisista tavoitteista on ollut lasten, erityisesti tyttöjen, saaminen kouluun. Edistystä onkin tapahtunut: vuosien 2000 ja 2015 välillä koulutuksen ulkopuolella olevien alakouluikäisten lasten määrä laski sadasta miljoonasta 57 miljoonaan, YK:n Millennium Goals Report 2015 -selvityksessä todetaan.

Tilanne on parantunut erityisesti Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, missä alakoulua käyvien lasten osuus nousi 60 prosentista 80 prosenttiin.

Vuonna 2018 Maailmanpankki nosti kuitenkin esiin huonoja uutisia selvityksessään The World Development Report 2018. Vaikka yhä useampi lapsi käy koulua, raportin mukaan olemme keskellä oppimisen kriisiä: 125 miljoonaa lasta ei edes neljän vuoden koulunkäynnin jälkeen hallitse lukemisen tai laskemisen perustaitoja.

Kriisi koskettaa etenkin matalan tulotason maita. Esimerkiksi Malawissa ja Sambiassa yli 89 prosenttia oppilaista ei osannut lukea yksittäistä sanaa toisen luokan lopussa.

Tulokset ovat huolestuttavia kestävän kehityksen kannalta. YK:n kestävän kehityksen neljännessä tavoitteessa vaaditaan kaikille tasa-arvoista ja laadukasta koulutusta sekä mahdollisuuksia elinikäiseen oppimiseen.

Kasvatustieteen professori Elina Lehtomäki Oulun yliopistosta asettaa koulutuksen kestävän kehityksen ytimeen. Lehtomäki viittaa monitieteisen tutkijaryhmän kehittämään malliin, jossa kestävän kehityksen tavoitteet jaetaan kolmelle kehälle eri teemojen mukaan. Teemat ovat hyvinvointi, infrastruktuuri ja luonto.

Mallissa keskellä, tärkeimpänä, on hyvinvointi, johon sisältyvät myös koulutus ja esimerkiksi terveys. Keskimmäisellä kehällä ovat erilaiset infrastruktuurit ja uloimmalla luonto.

“Hyviä, laadukkaita infrastruktuureita voidaan tehdä, jos ihmiset voivat hyvin. Jos he pystyvät kehittämään infrastruktuureja, he pystyvät myös huolehtimaan ympäröivästä luonnosta”, Lehtomäki selittää.

Ilman kestävän kehityksen ydintä, hyvinvointia, myös muut tavoitteet vaarantuvat.

“Kehitysyhteistyössä ei aina ole hoksattu, että kun meiltä puuttuvat perusteet eli hyvinvointi ja koulutus, on hyvin vaikea rakentaa demokraattisia, hyvinvoivia yhteiskuntia.”

Koulutus Suomen kehityspolitiikan kärkeen

Suomi on yrittänyt kasvattaa kansainvälistä rooliaan koulutussektorilla jo useamman vuoden ajan erityisesti edistämällä koulutusvientiä. Vuonna 2015 hallitus asetti tavoitteeksi, että koulutusviennin arvo nousisi 350 miljoonaan euroon vuoteen 2018 mennessä silloisesta 260 miljoonasta eurosta.

Nyt Suomen panosta halutaan kasvattaa myös koulutusalan kehitysyhteistyössä. Syksyllä 2018 ulkoministeriön tilaama raportti Stepping up Finland’s Role in Education suosittaa, että Suomi osallistuisi aiempaa aktiivisemmin oppimisen kriisin ratkomiseen tukemalla etenkin perusopetusta matalan tulotason ja alemman keskitulotason maissa.

Raportissa todetaan, että Suomella on paljon koulutusalan asiantuntemusta, tietoa ja kokemusta, jota se voi tuoda kansainväliseen yhteistyöhön. Siksi onkin yllättävää, että koulutuksella ei ole ollut merkittävämpää roolia Suomen kehitysyhteistyössä.

Helmikuussa 2019 ulkoministeriön asettama työryhmä julkaisi joukon toimenpidesuosituksia raportissaan Koulutus kehitysyhteistyön ja -politiikan kärkitavoitteeksi. Koulutus pitäisi asettaa Suomen kehitysyhteistyön ja -politiikan painopisteeksi ja siihen pitäisi ohjata lisää määrärahoja, raportissa todetaan.

Myös koulutusviennillä on tärkeä rooli uudessa visiossa. Työryhmän raportti suosittaa, että yhteistyötä tiivistetään kehitystoimijoiden ja koulutusviennin välillä. Näin voidaan paitsi ratkoa koulutuksen globaaleja ongelmia, myös edistää Suomen “koulutusvientiponnisteluita”.

Paikallinen konteksti merkitsee

Lehtomäki oli mukana raportin tehneessä työryhmässä. Hän kannattaa sitä, että koulutus nostettaisiin Suomen kehityspolitiikan kärkeen.

Samalla pitäisi kuitenkin muistaa, että se mikä toimii yhdessä paikassa, ei välttämättä toimi toisaalla. Lehtomäki painottaa, ettei asioita voida noin vain siirtää Suomesta toiseen maahan.

“Koulutus liittyy aina kieleen, kulttuuriin, kontekstiin, historiaan ja geopoliittiseen tilanteeseen. Suoraan siirrettävissä olevia malleja ei ole, mutta tottakai hyvistä piirteistä kannattaa aina oppia.”

Samoilla linjoilla on Fingon kansalaisyhteiskunnan ja edunvalvonnan asiantuntija Pauliina Savola. Hänkin oli mukana ulkoministeriön kokoamassa työryhmässä.

“Lähtöajatuksen pitää olla, että ei mennä valmiin paketin kanssa sillä asenteella, että ‘Suomessa olemme huomanneet, että tämä juttu toimii’. Pitää lähteä paikallisesta tarpeesta ja ongelmasta, johon halutaan vaikuttaa. Sitten mietitään, mikä on meidän ratkaisumme, jota voitaisiin muokata toimivaksi kyseisessä kontekstissa.”

Myös Maailmanpankin raportti oppimisen kriisistä varoittaa maita kopioimasta yksittäisiä elementtejä muiden maiden koulutusjärjestelmistä ja suosittaa tiettyyn kontekstiin kehitettyjä ratkaisuja.

Raportissa mainitaan esimerkkinä opettajien itsenäisyyden lisääminen Suomen tapaan. Se tuskin toimisi yksittäisenä uudistuksena huonosti menestyvissä koulutusjärjestelmissä ja voisi jopa pahentaa tilannetta, jos opettajat ovat huonosti koulutettuja, epämotivoituneita ja heikosti ohjattuja.

Pelkkä teknologia ei ole ratkaisu

Paikallisella kontekstilla on paljon merkitystä myös silloin, kun koulutusta halutaan parantaa erilaisilla teknologisilla innovaatioilla. Monet koulutusvientiyritykset myyvät erilaisia teknologisia tuotteita, kuten opetuspelejä, digitaalisia alustoja ja tietokoneohjelmistoja.

Lehtomäki uskoo, että teknologialla on paljon annettavaa koulutuksen kehityksessä. Teknologia pitäisi kuitenkin nähdä koulutuksessa välineenä, ei ratkaisuna, hän sanoo.

“Jos lähdetään teknologia edellä ja unohdetaan infrastruktuuri, ihmisten toimintamahdollisuudet ja hyvinvointi, emme itseasiassa vie ratkaisua vaan lisää haasteita”, hän selittää.

Teknologia ei paranna koulutuksen laatua, jos perusasioista, kuten lasten hyvinvoinnista, ei huolehdita. Ilman hyvää terveyttä ja ravintoa lasten kognitiivinen kehitys kärsii, Lehtomäki huomauttaa. Silloin teknologiastakaan ei ole hyötyä.

“Ellei tällaisista asioista huolehdita, tuloksena saattaa olla, että viemme jonnekin tuotteen, joka jää irralleen järjestelmän kehittämisestä. Silloin ei ole huolehdittu siitä, että väestö saa ne peruspalvelut, joita tarvitaan ja joita erityisesti lapset tarvitsevat pystyäkseen oppimaan ja käymään koulua.”

Havaintoa tukee myös Maailmanpankin raportti. Sen mukaan yksi oppimisen kriisin syistä on se, että ongelmat kuten aliravitsemus, köyhyys, sairaudet ja väkivaltainen elinympäristö haittaavat erityisesti huono-osaisten lasten kognitiivista ja sosiaalista kehitystä ja vaikeuttavat siten oppimista koulussa.

Yksittäisten muutosten arvo jää pieneksi, jos ei tutkita myös ympäröivää kontekstia. Lehtomäki kehottaa kysymään enemmän isoja kysymyksiä koulutuksen kehittämisestä.

“Jos haluamme oikeasti laadukasta koulutusta ja olla globaali vaikuttaja, meidän pitäisi myös aina reflektoida, mitä tehdään, missä kontekstissa, millä ehdoilla, mihin tämä vaikuttaa sekä mihin suurempaan ympäristöön ja kontekstiin tämä liittyy.”

Lisääkö koulutusvienti eriarvoisuutta?

Jos kaupallista koulutusvientiä halutaan hyödyntää oppimisen kriisin ratkaisemisessa, yksi huomioitava riski on eriarvoisuuden lisääminen.

“Vientihankkeiden haaste kansainvälisten tutkimusten mukaan on, että ne saattavat myös lisätä eriarvoisuutta, koska niitä viedään vain maksaville asiakkaille”, Lehtomäki sanoo.

“Yleensä parhaita vaihtoehtoja tarjotaan maan eliitille. Jos suomalainen vaihtoehto on paras tai toiseksi paras, se suunnataan niille, joiden halutaan saavan hyvää palvelua. Ei sitä suunnata kaikille.”

Tässä tulee esiin ristiriita kehitysyhteistyön ja koulutusviennin välillä. Jälkimmäisessä on lopulta kyse liiketoiminnasta.

“Kehitysyhteistyössä pyrimme takaamaan perusoikeudet kaikille ihmisille. Koulutusviennissä ei ole kyse siitä. Koulutusviennissä halutaan myydä jotain asiakkaalle, joka on valmis siitä maksamaan”, selittää Lehtomäki.

Jos oppimisen kriisi halutaan ratkaista, on ensisijaisen tärkeää ottaa tavoitteeksi vähentää eriarvoisuutta. Maailmanpankin raportin mukaan juuri huono-osaisimpien perheiden lasten oppimistulokset ovat kaikkein heikoimpia.

Esimerkiksi Kamerunissa köyhimpien perheiden tytöistä vain viisi prosenttia oli saavuttanut alakoulun lopussa sellaisen oppimistason, että pystyi jatkamaan yläkouluun. Rikkaimpien perheiden tytöillä vastaava luku oli 76 prosenttia. Tulokset ovat hälyttäviä, koska ne viittaavat siihen, että vastoin yleistä käsitystä koulutus ei vähennä vaan jopa vahvistaa eriarvoisuutta.

Myös Fingon Pauliina Savola on huolissaan koulutusviennin vaikutuksesta eriarvoisuuteen. Hän olisi toivonut työryhmän raporttiin selkeämpää kirjausta sukupuolten välisestä tasa-arvosta (SDG 5) ja eriarvoisuuden vähentämisestä (SDG 10) myös koulutusalan yhteistyössä.

Savolan mielestä olisi tärkeää pitää mielessä, että koulutusviennillä tuetaan maan kokonaiskehitystä, sekä huomioida koulutusviennin mahdollinen eriarvoistava vaikutus.

“Jos viedään vaikka yksityistä koulutusta hyvin toimeentulevalle kansanosalle, kuinka pidetään huoli siitä, ettei samalla edistetä maan sisäistä eriarvoistumiskehitystä ja siten toimita tavalla, joka ei palvele kestävää kehitystä ja sen tavoitteita?”

Savola toivoo, että myös koulutusviejät sitoutuisivat kehitysyhteistyön perusperiaatteisiin ja edistäisivät toiminnallaan kestävän kehityksen tavoitteiden toteutumista.

“Kaikissa toimissa täytyy pitää mielessä se, että kehitysyhteistyön tavoitteet ovat eriarvoisuuden vähentäminen, köyhyyden poistaminen ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen. Näiden samojen periaatteiden pitäisi päteä huolimatta siitä, kuka toimija on.