Lehmä pellolla.
Kuva:
Flickr
Analyysi

”Enemmän kasvista ja kotimaista” – näin Suomi voi vaikuttaa globaaliin ruokaturvaan

Maailman kasvava väestö tarvitsee yhä enemmän ruokaa. Samaan aikaan luonnonvarojen kulutus on äärimmillään: esimerkiksi ihmisen käyttämästä makeasta vedestä jopa 90 prosenttia kuluu maatalouteen. Suomi voisi ruoantuotannollaan säästää globaaleja vesivaroja, tutkija Elina Lehikoinen sanoo.
Sanna Jäppinen
16.5.2019

Suomessa puhutaan ruokaturvasta yleensä joko kotimaisen maatalouden ja omavaraisuuden näkökulmasta. Vaihtoehtoisesti nälkä- ja aliravitsemusongelmaa voidaan käsitellä kehityskysymyksenä, johon voidaan vaikuttaa lähinnä kehitysyhteistyöllä tai kauppapolitiikalla.

Monitieteisessä Winland-hankkeessa ruokaturvan ja luonnonvarojen tutkimuksessa globaalia ja lokaalia tasoa yritetään yhdistää.

”Tarkastelemme esimerkiksi sitä, miltä alueilta Suomi tuo ruokaa ja mitä ruoan mukana tulee. Näin saadaan enemmän läpinäkyvyyttä ruokajärjestelmään myös Suomen rajojen ulkopuolella”, sanoo Winlandissa mukana oleva tohtorikoulutettava Elina Lehikoinen Aalto-yliopiston Vesi ja kehitys -tutkimusryhmästä.

”Ruoan mukana tuomme luonnonvaroja ja vähennämme muiden maiden biodiversiteettiä.”

Lehikoinen muistuttaa, että kytkeydymme globaaliin ruokajärjestelmään myös tuotantopanosten eli esimerkiksi energian, rehun ja lannoitteiden kautta. Niitä tuodaan muualta, jotta voimme tuottaa kotimaista ruokaa.

”Voikin kysyä, onko enää edes olemassa täysin kotimaisia elintarvikkeita. Kytkös globaaliin ruokajärjestelmään on olemassa, söipä melkein mitä tahansa.”  

Ruoantuotantoa voidaan kasvattaa kestävästi

Se on selvä, että nykyisellään maailman ruokajärjestelmässä – tuotannossa, jalostuksessa, jakelussa ja kulutuksessa – on isoja ongelmia. Maailman ruokajärjestön FAOn mukaan ruokaa tuotetaan henkeä kohden enemmän kuin koskaan, ja tasaisesti jaettuna sitä olisi tarjolla hyvinkin riittävä annos jokaiselle ihmiselle.

Ruoka ei kuitenkaan syystä tai toisesta päädy kaikkien lautaselle, sillä nälkäisten määrä on viime vuosina kääntynyt jälleen nousuun pitkän suotuisan kehityksen jälkeen. Maailmassa on yli 800 miljoonaa ihmistä, jotka kärsivät nälästä tai aliravitsemuksesta.

Ruokaa tarvitaan aina vain enemmän, vaikka jo nyt monilla alueilla luonnonvarojen käyttö on viety äärimmilleen.

Tilanne ei näytä ainakaan helpottuvan lähivuosikymmeninä, sillä maailman väkiluvun arvioidaan kasvavan nykyisestä 7,5 miljardista noin 10 miljardiin vuoteen 2050 mennessä. Ruokaa siis tarvitaan aina vain enemmän, vaikka jo nyt monilla alueilla luonnonvarojen käyttö on viety äärimmilleen.

Lehikoisen ja Matti Kummun huhtikuussa julkaiseman politiikkasuosituksen ”Mitä Suomi voi tehdä globaalin ruokaturvan parantamiseksi?” perusteella ei ole syytä vaipua tyystin epätoivoon, sillä tutkimusten mukaan ruoantuotanto voitaisiin jopa kaksinkertaistaa kestävällä tavalla eli niin, että siihen käytettyä vettä tai maa-alaa ei tarvitsisi lisätä nykyisestä.

Tämä vaatisi muutoksia kolmessa asiassa: ruokavaliossa pitäisi suosia enemmän kasviksia, ruokahävikki olisi puolitettava – nykyään jopa kolmannes tuotetusta ruuasta menee haaskuun – ja viljelysatoja olisi parannettava alueilla, joilla ne ovat alhaisia.

”Näen niin, että luonnonvarat muodostavat ruokaturvalle pohjan, joka luo tulevaisuuden myös taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävälle tilanteelle. On kuitenkin hyvä muistaa, että vaikka luonnonvarat olisivat kunnossa, liittyy mukaan aina myös politiikka eli se, miten luonnonvaroja käytetään ja ohjataan”, Lehikoinen toteaa.

Virtuaalivesi kulkee ruoan mukana maasta toiseen

Kestävässä ruoantuotannossa keskeinen ajatus on se, että koska luonnonvarat ovat maailmassa jakautuneet epätasaisesti, pitäisi nykyistä tarkemmin miettiä sitä, millaista ruokaa missäkin tuotetaan.

Esimerkiksi yli puolet maapallon väestöstä elää alueilla, joissa kärsitään jo nyt vesipulasta, eikä vedenkäyttöä voi enää lisätä kestävästi. Ruoantuotanto on keskeisessä roolissa, sillä 70–90 prosenttia ihmisen käyttämästä makeasta vedestä kuluu kasteluun maataloudessa.

Tässä kohdassa Suomella olisi tutkijoiden mukaan erinomainen mahdollisuus vaikuttaa globaalisti. Meillä on runsaasti vettä, ja Suomi voisi vähentää niin sanotun virtuaaliveden eli tuotteen kasvatukseen, tuotantoon ja jalostukseen kulutetun veden tuontia maista, joissa vesi on vähissä sekä lisätä itse virtuaaliveden vientiä.

Lehikoinen on yhdessä Vilma Sandströmin ja Pirjo Peltonen-Sainion kanssa tutkinut esimerkiksi sitä, miten tuontiviljojen riisin, soijan ja rypsin korvaaminen kotimaisilla vastineilla vaikuttaisi vesitilanteeseen tuotantomaissa.

Lisäämällä vesi-intensiivisten tuotteiden vientiä Suomi voisi korvata tuotantoa alueilla, joissa vettä on niukasti, ja säästää vesivaroja globaalisti.

”Katsoimme, mistä ja kuinka paljon näitä viljoja tuodaan Suomeen. Sen jälkeen arvioimme, paljonko Suomessa olisi soveltuvuutta viljelyyn, ja kuinka paljon voisimme korvata tuontia. Riisin sijaista syötäisiinkin ohraa tai kauraa, soijan sijasta papuja tai herneitä ja tuontirypsi korvattaisiin kotimaisella.”

Tutkimuksen perusteella kotimaisiin vastineisiin siirtymällä tuontiviljojen virtuaaliveden tuonti Suomeen vähenisi huomattavasti. Niin sanotun sinisen virtuaaliveden eli pinta- ja pohjavesien tuonti pienenisi 16 prosenttia ja vihreän virtuaaliveden, lähinnä sadeveden, lähes 30 prosenttia. Alueellisesti vettä säästyisi eniten Espanjassa, Thaimaassa, Pakistanissa ja Intiassa.

Globaalien vesivarojen säästämisen ohella olisi mahdollista myös monipuolistaa suomalaista tuotantoa, kun tuontituotteille mietittäisiin kotimaisia korvaajia.

Pitäisikö Suomen tuottaa enemmän naudanlihaa?

Tuontiruokaa vähentämällä voisimme siis selvästi säästää vettä muualla, mutta kuviota voi ajatella myös toisin päin. Eli mitä jos Suomi tuottaisi vientiin sellaisia tuotteita, jotka kuluttavat runsaasti vettä?

Tästä ajatuksesta lähti paljon julkisuutta kevään aikana kerännyt tutkimus, jossa Lehikoinen on ollut mukana. Tarkastelukohteena oli naudanlihan tuotanto. Globaalisti yhden nautakilon tuottamiseen kuluu noin 15 000 litraa vettä eli vesijalanjälki on hirmuinen. Suomessa nautakiloon kuluu vettä 7 000 litraa.

”Pelkkien määrien lisäksi on erittäin tärkeää tarkastella sitä, missä vettä kulutetaan – pienikin kulutus vesipulasta kärsivällä alueella voi olla kriittistä. Lisäämällä vesi-intensiivisten tuotteiden vientiä Suomi voisi korvata tuotantoa alueilla, joissa vettä on niukasti, ja säästää vesivaroja globaalisti”, Lehikoinen sanoo.

Naudanlihan tuotannon lisäämistä Suomessa ja sen vaikutusta virtuaaliveden viennin määrään arvioitiin erilaisilla skenaarioilla, joihin liittyi myös ruokavaliomuutos. Vaihtoehtoina olivat, että samalla kun naudanlihan tuotanto lisääntyisi, suomalaisten naudanlihan syönti säilyisi entisellään, vähenisi puoleen tai loppuisi kokonaan.

"Meillä on Suomessa niin laaja tarjonta elintarvikkeita, että jokainen voi vaikuttaa ruokavalion muutokseen jollain tavalla, jotain vähentämällä tai toista lisäämällä." 

Suurin lisäys virtuaaliveden vientiin – 25-kertainen määrä nykytilaan verrattuna – saatiin mallissa, jossa kotimainen naudanlihan tuotanto maksimoitaisiin sekä kotimaisen että ulkomaisen rehun avulla. Samalla suomalaiset itse korvaisivat naudanlihan kasviproteiinilla.  

Julkisuudessa tutkimus on aiheuttanut monenlaisia, osin vääriäkin, tulkintoja, kuten että suomalainen naudanlihantuotanto on suorastaan ekoteko. Lehikoinen muistuttaa, että kyse on vain osatotuudesta, jota tutkijat eivät itse lanseeranneet.

”Tutkimus oli raflaava, ja on hyvä, että se on herättänyt keskustelua. Meidän tavoitteenamme oli tuoda esille sitä, missä luonnonvarojen käyttö olisi kestävintä ja tuottaisi vähiten vahinkoa. On tärkeää huomioida, että tarkastelimme vain maankäyttöä ja vedenkulutusta, emme esimerkiksi hiilidioksidipäästöjä ja vesistöjen rehevöitymistä.”

Pääsanoma: enemmän kotimaista ja kasviksia

Lehikoisen mukaan Winland-tutkimushankkeen yleinen viesti suomalaiselle kuluttajalle on selvä: olisi hyvä syödä enemmän kotimaista ruokaa ja kasviksia.

”Kotimaista sen takia, että kuormitus jäisi Suomeen, ja kasviksia siksi, että ne vievät vähemmän resursseja kuin liha.”

Hänen mielestään tärkeintä on oikea suunta.

”Meillä on Suomessa niin laaja tarjonta elintarvikkeita, että jokainen voi vaikuttaa ruokavalion muutokseen jollain tavalla, jotain vähentämällä tai toista lisäämällä. Pienetkin askeleet ovat tärkeitä, eikä niitä saisi väheksyä.”

Lehikoinen ei yhtään ihmettele hämmennystä, jota moni nykyään tuntee ruokavalintojen edessä.

”Itsekään en aina tiedä, miten pitäisi syödä: katsonko ihmisten vai eläinten hyvinvointia, suomalaisten vai tuottajamaiden väestön, vai ilmastoa, vettä tai maata. Kyseessä on hyvin monimutkainen palapeli.”

Lehikoinen on tutkinut yhdessä Arto Salosen kanssa ihmisten pontimia tehdä kestävämpiä ruokavalintoja, eli syödä enemmän kasviksia ja vähemmän lihaa.

”Terveys on suomalaisilla isoin syy tehdä valintoja suuntaan tai toiseen”, Lehikoinen kertoo.

”Myös ympäristö oli yksi syistä, ja ehkä se voisi tulevaisuudessa nousta terveyden rinnalle, jos nähtäisiin paremmin ruoan globaali linkki. Tuoreen kansainvälisen tutkimuksen mukaan ihmisille terveelliset valinnat ovat myös usein ympäristön kannalta kestäviä – joten yhteishyödyt ovat selvät.” 

Fingo järjestää Maailma kylässä -festarilla keskustelun ruokaturvasta sunnuntaina 26. toukokuuta 2019 klo 14.05 – 14.45. Lisätietoa tapahtumasta löydät täältä. 

Sanna Jäppinen

Sanna Jäppinen

Kirjoittaja on globaalikysymyksiä seuraava toimittaja ja viestintäyrittäjä.